Ohjaus: Mika Kaurismäki
★☆☆☆☆
Taisi olla elokuvatuottaja Markus Selin, joka takavuosina tokaisi, ettei Suomessa ole kuin yksi filmitähti ja se on Samuli Edelmann. Lähes pelkästään elokuviin keskittyviä, nimellään myyviä näyttelijöitä ei meillä hänen lisäksi juuri olekaan, vaikka Vesa-Matti Loiri onkin nykyiseltä maineeltaan kolmen Edelmannin veroinen.
Loirin uran elokuvanäyttelijänä uskottiiin jo päättyneen terveysongelmiin, mutta lyhyt esiintyminen Taru Mäkelän Varastossa (2011) rohkaisi kansansuosikin tarttumaan Mika Kaurismäen tarjoamaan täkyyn nuoremman kollegansa rinnalta.
Odotuksille luo pohjaa Loirin ensimmäinen päärooli elokuvassa pitkään aikaan, sillä jos vanhaa arkistomateriaalia kierrättänyt viimeisin Uuno unohdetaan, keloja täytyy pyörittää aina 1990-luvulle asti. Sillä välin patalaiskana tyhjäntoimittajana ja muina vähemmän mairittelevina velmuilijoina naurattanut koomikko on luonut nahkansa nuoremman sukupolven sydämeen vetoavana laulajavana taiteilijana, Edelmannin puolestaan potkaistessa kansainvälisellekin filmiladulle.
Ei siis ihme, että uutta elokuvaa markkinoidaan tekijöidenkin pitkäaikaisten unelmien täyttymyksenä. Näyttelijävetoisessa tarinassa pääosan esittäjät saavat rakennella roolejaan mielensä mukaan tai ainakin siltä se näyttää. Kaurismäki tyytyy ohjaajana tunnollisen tarkkailijan rooliin tallentamaan miekkosten mielenliikkeet sellaisinaan, mille Suomen kesän vehreyteen ja siniseen avartuvat maisemat tarjoavat avonaisen visuaalisen tilan.
Heittiön hulttiovuodet
Itse juttu on kahden miehen eripuraiselle verisiteelle rakennettu puolivillainen ja hetkittäin sataprosenttisen vähä-älyinen hortoilu, josta on hankala napata koppia. Kaurismäen salliessa kekkuloivien karpaarisiensa huseerata tyyliskaalan ääripäästä toiseen elokuvakin venyy arkisesta rupattelusta itkunsekaisiin tilityksiin, känniörvellyksiin ja syvältä ryöppyäviin sieluntyhjennyksiin.
Suomalaisen miehen malli on siis elokuvassa tuskallisen perinteinen, niin erilaisia kuin sen henkilöitten taustat ovatkin.
Juoni käynnistyy keski-ikäiselle taiteilijapojalleen isäksi esittäytyvän reteän ukon ilmaantumisella jälkikasvunsa kotiin vuosikymmenten harharetkien jälkeen. Edellisestä on varttunut arvostettu konserttipianisti, isä on puolestaan elämäntaparetkuna näyttäytyvä liero, joka on hylännyt perheensä.
Sukulaisten jyrkälle ristiriidalle on rakennettu niin monta sataa elokuvaa, että jo varhain miettii, mille käänteelle käsikirjoittajat tällä kertaa toivonsa tuhertavat. Tie-elokuvan muoto pakottaa miehet kahdenkeskiselle automatkalle isukin venkoilemin suunnitelmin, vaikka tunnontarkasti harjoittelevalla ammattimuusikolla olisi kaupungissakin velvoitteensa. Varmistaakseen vikuroivan valppauden välkky paiskaa pojan matkapuhelimen järveen vetelästi sönköttävässä episodissa.
Uunoilua ja väkisin väsättyä
Asetelman uskottavuudella ei paljon kannata päätänsä rasittaa, sen verran vähän tekijät vaivautuvat siihen panostamaan. Uunomaisesti asioita järjestelevä sutki törppö herättää pelkkää epäluottamusta, minkä päälle Loiri väläyttää vain velmun irvistystään.
Paljastamatta sen enempää matkan sisältämistä käänteistä kaksikon reissulla tulee vastaan tuttuja ja tuntemattomia, jotka yksi kerrallaan kertovat lisää elämän suuresta ihmeellisyydestä. Luisto katkeruuden pienentymiselle ja suhteen tervehtymiselle voidellaan tietysti kapakassa juoneen väkisin ympätyllä yhteisellä lauluesityksellä ja yhdellä uuden kotimaisen elokuvan kaikkein söhröisimmillä seksikohtauksella.
Sekä hulttiolla että herrasmiehellä on kääntöpuolensa, mutta etenkin edellisen piirtyminen miltei Jeesuksen kaltaiseksi marttyyriksi on hivenen liian paksua puppua. Ehkä se kuitenkin hyvittää pianistin kaltoinkohdellun perheen äkkikäännöksen.
Ainakin maksava katsoja ansaitsisi enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti