Ohjaus: Lukas Moodysson
★★★★☆
Elokuvan tekeminen nuorisolle nuorisosta on paljon hankalampaa kuin teineille suunnattujen tuotantojen määrästä pystyy päättelemään. Aikuisilla on paha tapa tiirailla maailmaa omasta tulokulmastaan ilman aitoa kykyä samastua pienempiinsä. Usein käy niin,että keski-ikäinen tekijäjoukko luulee hioneensa vertaansa vailla olevan timantin, mutta samalla nuoriso nauraa keuhkojaan pidellen tavaran falskiudelle.
Ruotsalainen Fucking Åmål (1997) edustaa tyystin toisen lajin tuotantoa. Linssin läpi kiikaroituva kuva paikallaan polkevan pikkukaupungin iloista ja suruista heijastelee vain ja ainoastaan kohtauksissa esiintyvien nuorten kokemusmaailmaa. Aikuisten ihmisten korulauseita ei ole sen enempää kuin varttuneen väen repliikkeihin yltää eikä elokuvan kuvastoa vaivaa luonnoton häveliäisyys.
Näkymästä muodostuu tosi kaikessa rujoudessaan. Koululaisten vapaa-ajallaan pitämät alkoholipitoiset juhlat käynnistävät tapahtumaketjun, jossa yläasteen suosituimman primadonnan ja sivullisen taiteilijatytön tiet kohtaavat.
Homoseksuaalisuus ei nouse kuitenkaan elokuvan päällimmäiseksi teemaksi, vaan pikemminkin hormonaalisen toiminnan kiihtymisen aiheuttama sisäinen hämmennys joukkoon sopeutumista vaativassa järjestelmässä. Kuinka jaksaa ja löytää rohkeutta olla erilainen, kuuluu keskeisenä kysymyksenä.
Läntiset naapurimme pitivät näkemästään. Teos nousi Ruotsissa ilmestymisvuotensa katsotuimmaksi elokuvaksi miljoonayleisöllään. Taakse jäi muun muassa katsojaennätyksiä kaikkialla murskannut miljardin markan Titanic (1997). Ingmar Bergman julisti elokuvan nuoren ohjaajan neroksi, minkä synnyttämistä odotusarvoista Lukas Moodysson taisi vapautua vasta mestarin kuoleman jälkeen.
Fucking Åmålin levoton käsivarainen kuvaus ja rakeiset kuvat istuvat mainiosti taianomaisten tyttönäyttelijöiden loihtimiin katseisiin ja emootioihin. Kamera pääsee heitä lähelle eikä Moodysson petä kertaakaan henkilöidensä luottamusta.
Kaunis ja koskettava vapautumisen ja ensirakkauden ylistys vertautuu väistämättä Roy Anderssonin esikoisteokseen Eräs rakkaustarina (1970). Kummastakin löytyy myös sosiaalista purevuutta.
Ruotsalainen Fucking Åmål (1997) edustaa tyystin toisen lajin tuotantoa. Linssin läpi kiikaroituva kuva paikallaan polkevan pikkukaupungin iloista ja suruista heijastelee vain ja ainoastaan kohtauksissa esiintyvien nuorten kokemusmaailmaa. Aikuisten ihmisten korulauseita ei ole sen enempää kuin varttuneen väen repliikkeihin yltää eikä elokuvan kuvastoa vaivaa luonnoton häveliäisyys.
Näkymästä muodostuu tosi kaikessa rujoudessaan. Koululaisten vapaa-ajallaan pitämät alkoholipitoiset juhlat käynnistävät tapahtumaketjun, jossa yläasteen suosituimman primadonnan ja sivullisen taiteilijatytön tiet kohtaavat.
Homoseksuaalisuus ei nouse kuitenkaan elokuvan päällimmäiseksi teemaksi, vaan pikemminkin hormonaalisen toiminnan kiihtymisen aiheuttama sisäinen hämmennys joukkoon sopeutumista vaativassa järjestelmässä. Kuinka jaksaa ja löytää rohkeutta olla erilainen, kuuluu keskeisenä kysymyksenä.
Läntiset naapurimme pitivät näkemästään. Teos nousi Ruotsissa ilmestymisvuotensa katsotuimmaksi elokuvaksi miljoonayleisöllään. Taakse jäi muun muassa katsojaennätyksiä kaikkialla murskannut miljardin markan Titanic (1997). Ingmar Bergman julisti elokuvan nuoren ohjaajan neroksi, minkä synnyttämistä odotusarvoista Lukas Moodysson taisi vapautua vasta mestarin kuoleman jälkeen.
Fucking Åmålin levoton käsivarainen kuvaus ja rakeiset kuvat istuvat mainiosti taianomaisten tyttönäyttelijöiden loihtimiin katseisiin ja emootioihin. Kamera pääsee heitä lähelle eikä Moodysson petä kertaakaan henkilöidensä luottamusta.
Kaunis ja koskettava vapautumisen ja ensirakkauden ylistys vertautuu väistämättä Roy Anderssonin esikoisteokseen Eräs rakkaustarina (1970). Kummastakin löytyy myös sosiaalista purevuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti