Syvälle salattu (2011)

Ohjaus: Joona Tena

★☆☆☆☆ 

Kansallismaisemassamme vesistöt ja metsät ovat niin hallitsevia, että edellisten äärelle ja jälkimmäisten siimekseen porautuva kuvasto asuu mielessämme sitkeästi elinympäristömme nopeasta betonisoitumisesta huolimatta. Siitä osaavat tekijät voisivat edelleen löytää runsaasti säväyttävää möyhittävää.

Luonnonsuojelun trendikästä aihetta, psykologisen trillerin kaavaa ja kauhujuttujen pöö-efektejä ala-arvoisesti yhdistävä jännäri on valitettavasti nolo töppäys, joka herättää enemmän tuskastumisen ja vaivaantumisen kuin pelästymisen tunnelmia. Myös Grimmin veljesten innoittamaa juonta alustetaan tarinalla järvessä asuvasta vedenhengestä, joka pelasti köyhän myllärin perheen nälkäkuolemalta, mutta otti vaihtokaupassa esikoispojan uhrilahjakseen.

Nykypäivään sijoittuva filmi tuskin nousee camp-suosikiksi kuten Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988), vaikka kasvoja onkin vaikea pitää peruslukemilla.

Kotona kummittelee

Ensimmäiseksi ohjaaja Joona Tenan olisi kannattanut opiskella esimerkiksi Blair Witch Projectin (1999) tehokasta korpinaturalismia, jossa ei ole lainkaan turhia tehosteita. Jos olisi tehtävä päätelmiä vain tämän elokuvan perusteella, väittäisin helsinkiläisen ohjaajan viettäneen ikänsä asutuskeskusten asfalttiviidakossa luonnosta ja sen ilmiöistä vieraantuneena.

Hänen filmistään ei löydy yhtä ainoaa maaseudun hiljaisesta rauhasta kumpuavaa otosta, jossa sen oudot rahinat, äännähdykset ja tuulahdukset näyttäisivät petollisen kääntöpuolensa uskottavasti. Aidon atmosfäärin painostavuutta hylkien pääpaino teoksen ääniraidalla on keinotekoisissa ujelluksissa ja örjähdyksissä, jotka osaavat kertoa "oikean" hätkähtämisen paikan tyhmälle katsojalle.

Ympäristöasioihin erikoistuneen juristin työmatka entiselle kotiseudulleen ajamaan teko-altaan rakentamista vastustavien juttua aiheuttaa tyytymättömyyttä asianajajan nuoressa pojassa, isässä ja kylän asukkaissa. Ensimmäinen toivoisi äidiltään aikaa, toinen huomauttaa reissun vaaroista ja kolmannet kohauttavat olkapäitään perinnemaisemien tuhoutumiselle. Kun vanhasta legendasta kuuleva tulokas alkaa havaita syrjässä lahoavassa majapaikassaan menneistä muistuttavia mullistuksia, näyttää kuin myytti olisi herännyt eloon ja uhkaisi häntä ja lasta Tuonelasta.

Äidin suojeluvietistä irtoaa hiostavaa tunnelmaa kuin vettä kivestä elokuvan samalla säpsähtäessä poliittista kysymystään ja lakaistessa ympäristöhanketta koskevan kiistansa maton alle.

Välttävän televisiotasoisen ilmaisukielen omaksuva murheellinen floppi jättää höperehtivät näyttelijänsäkin pulaan hapuilemaan kelvottomasta rutiiniluonteiseen ulottuvia suorituksia aina vain järjettömämmäksi etenevissä juonenkäänteissä, jotka sysäävät osan henkilöistä tyhjän panteiksi.

Eniten kismittää, kuinka surkeasti se kuittaa nurkkakuntaisen pastoraaliyhteisön kyräilyt, torjunnat ja paheksunnat toisarvoisina, vaikka juuri niistä Joona Tena olisi voinut kasvattaa näkemykseltään perustellumpaa ja mehukkaampaa vastakkainasettelua joutavan arvausleikin kustannuksella. Siinä vaiheessa, kun tarinan viimeistä kukkua kauhotaan, tympääntynyt yleisö miettii jo omiaan.