Ohjaus: JP Siili
★★☆☆☆
Hurriganes-yhtyeen levyä Roadrunner ja Henry Aaltosen tukholmalaisessa studiossa lonkalta keksimää kappaletta Get On vuodelta 1974 pidetään kotimaisen rock-historian kulmakivinä.
Soiton tyylilajista ja yhtyeen asenteesta voi päätellä paljon, vaikka tarkastelisi vain bändin keulahahmon julkisia esiintymisiä. Törkeyksiä, itseironiaa ja miehistä uhoa suoltava muusikko pelaa medialla hävyttömän taitavasti.
Nimenomaan tässä mielessä Jukka-Pekka Siilin ohjaama elokuva tavoittaa paljon yleisemmätkin pintakulttuurin ulottuvuudet kuin filmin näköispatsashahmoista voisi etukäteen kuvitella. Teos nostaa rock-kukkoilun perimmäisen naurettavuuden polttopisteeseensä halventamatta kohteitaan tai myöskään silottelematta kuvaamansa maailman varjopuolia.
Vastikkeellisempi nimeke elokuvalle olisi kuitenkin "Remu", sillä yhtyeen vaiheita ensimmäiseen levytykseen asti valottavasta aineistostaan huolimatta sen käymisvoimana toimii yksiselitteisen ehdottomasti Eero Milonoffin intohimoisesti esittämä romanipoika.
Mielellään painopisteen keskittymistä tulkitsee myös ohjaaja Siilin viisastumisena, sillä hänen debyyttinsä Hymypoika (2003) kärsi liian useasta tasapaksusta roolista. Ehkä siksi luonnosmaisiksi jäävien Pekka "Albert" Järvisen ja Hugo "Cisse"Häkkisen myöhempiin kohtaloihin filmi ei viittaa edes ennakoivasti.
Vuosilukukronikoinnin heikkoutta, katkelmallisuutta, tekijät eivät silti onnistu kokonaan välttämään.
Rikollinen renttumies
Hymypojan tavoin Ganes (2007) on moraliteetti, jonka keskushahmo ahmii jo lapsuudenkodistaan saamia rikollisia eväitä.
Juoppo isä ja kolttosia sormiensa läpi katsova äiti eivät tarkoita pahaa, mutta antavat kasvuikäiselle nuorelle väärän mallin. Jo teininä hän on kehittynyt sulavaksi ryöväriksi, joka ei pysty välttämään linnareissua, kuten hänen paremmista perheistä tulevat ystävänsä tekevät. Murtautumastaan talosta Henry löytää kuitenkin rumpupalikat ja hänestä alkaa kuoriutua kaikkien sittemmin tuntema räyhäkäs ja pinnalta itsevarma muusikonrenttu.
Koko filmi on kerrottu suurena takautumana alku- ja päätepisteenään mainittu tukholmalainen levytysstudio. Teoksen yleismaailmallinen opetus sidotaan kaksi vuosikymmentä kattavaan kehitykseen, jonka lopuksi päähenkilön on ratkaistava henkilökohtaisten tavoitteidensa ja velvollisuudekseen katsomansa lupauksen ristiriita.
Kasvutarinan uskottavuutta heikentää kuitenkin se, että heikkolahjainen lapsuudentoveri ja virkaintoinen poliisimies ilmestyvät epäilyttävän usein alleviivaamaan Remun aikuistumisen edistymistä. Näin hahmot tuntuvat sepitetyiltä.
Silmää tunnelmille
Hymypojan kaksinaismoraaliin havahtuneena JP Siili ilmaisee sanomansa nyt hienovaraisemmin, yhtä asiallisesti hän naamioi itsensä ja tuottaja Aleksi Bardynoikeutta jakavan tuomarin ja tyrmässä viruvan vangin nopeasti ohi vilahtaviin cameo-rooleihin.
Narsismista huolimatta nämä ovat häiritsemättömiä vitsejä, mitä ikävä kyllä ei voi sanoa nykypäivän julkisuuden henkilöitä juoksuttavasta sivuroolituksesta. Pauli Hanhiniemen, Martti Syrjän, Jope Ruonansuun ja Arto Nybergin esiintymiset rikkovat aina ilmaantuessaan elokuvan muutoin huolellisesti luoman ajankuvan.
Horjuvuuttaan Siili korvaa paljastavilla tunnelmilla ja vertauksellisilla otoksilla. Remun sormien naputus ja hermostunut vilkuilu, säästeliäästi käytetyt stillkuvat ja mustavalkoiset osuudet sekä käsivaralta taltioidut lähikuvat päästävät lähemmäs henkilöitä kuin mihin käsikirjoituksen naseviin lohkaisuihin panostava huumori aina sallii.
Rehelliseen työhön joutuneen Remun unelmien murentumisesta vihjaa hienosti kohtaus avaralta tehtaan pihalta, kun kamera vetäytyy kapeasta portista symboloidakseen arkisiksi kutistuneita pilvilinnoja.
Peittoaa vertailukohteensa
Ganes on eittämättä käsikirjoitusta valvoneen Henry Aaltosen myyttiä palvova ja sitä tukeva ohjaustyö, mutta esikuvan oma piittaamattomuus kunnollisen miehen imagostaan antaa myös Jukka-Pekka Siilille oivan tilaisuuden vältellä pahimpia kiiltokuvia.
Niinpä rockelämän lieveilmiöitä, sukupuolista siveettömyyttä tai huumeongelmaa, ei jouduta lakaisemaan maton alle. Positiivista lopputuloksessa on myös se, ettei näillä tosiasioilla myöskään mässäillä kohtuuttomasti.
Paitsi ohjaajan omaan tuotantoon filmi vertautuu tietysti muihin viimeisen vuosikymmenen aikana valmistettuihin kotimaisten muusikoiden muotokuviin. Esimerkiksi Irwin Goodmanin ja Rauli Somerjoen biografeihin rinnastettuna Remu Aaltosen potretti tavoittaa selvästi aidommin kohteen sielunelämän ja ajan hengen.
Perinteisessä hulttiomiehen kehityskaaressa on potkua.
Nimenomaan tässä mielessä Jukka-Pekka Siilin ohjaama elokuva tavoittaa paljon yleisemmätkin pintakulttuurin ulottuvuudet kuin filmin näköispatsashahmoista voisi etukäteen kuvitella. Teos nostaa rock-kukkoilun perimmäisen naurettavuuden polttopisteeseensä halventamatta kohteitaan tai myöskään silottelematta kuvaamansa maailman varjopuolia.
Vastikkeellisempi nimeke elokuvalle olisi kuitenkin "Remu", sillä yhtyeen vaiheita ensimmäiseen levytykseen asti valottavasta aineistostaan huolimatta sen käymisvoimana toimii yksiselitteisen ehdottomasti Eero Milonoffin intohimoisesti esittämä romanipoika.
Mielellään painopisteen keskittymistä tulkitsee myös ohjaaja Siilin viisastumisena, sillä hänen debyyttinsä Hymypoika (2003) kärsi liian useasta tasapaksusta roolista. Ehkä siksi luonnosmaisiksi jäävien Pekka "Albert" Järvisen ja Hugo "Cisse"Häkkisen myöhempiin kohtaloihin filmi ei viittaa edes ennakoivasti.
Vuosilukukronikoinnin heikkoutta, katkelmallisuutta, tekijät eivät silti onnistu kokonaan välttämään.
Rikollinen renttumies
Hymypojan tavoin Ganes (2007) on moraliteetti, jonka keskushahmo ahmii jo lapsuudenkodistaan saamia rikollisia eväitä.
Juoppo isä ja kolttosia sormiensa läpi katsova äiti eivät tarkoita pahaa, mutta antavat kasvuikäiselle nuorelle väärän mallin. Jo teininä hän on kehittynyt sulavaksi ryöväriksi, joka ei pysty välttämään linnareissua, kuten hänen paremmista perheistä tulevat ystävänsä tekevät. Murtautumastaan talosta Henry löytää kuitenkin rumpupalikat ja hänestä alkaa kuoriutua kaikkien sittemmin tuntema räyhäkäs ja pinnalta itsevarma muusikonrenttu.
Koko filmi on kerrottu suurena takautumana alku- ja päätepisteenään mainittu tukholmalainen levytysstudio. Teoksen yleismaailmallinen opetus sidotaan kaksi vuosikymmentä kattavaan kehitykseen, jonka lopuksi päähenkilön on ratkaistava henkilökohtaisten tavoitteidensa ja velvollisuudekseen katsomansa lupauksen ristiriita.
Kasvutarinan uskottavuutta heikentää kuitenkin se, että heikkolahjainen lapsuudentoveri ja virkaintoinen poliisimies ilmestyvät epäilyttävän usein alleviivaamaan Remun aikuistumisen edistymistä. Näin hahmot tuntuvat sepitetyiltä.
Silmää tunnelmille
Hymypojan kaksinaismoraaliin havahtuneena JP Siili ilmaisee sanomansa nyt hienovaraisemmin, yhtä asiallisesti hän naamioi itsensä ja tuottaja Aleksi Bardynoikeutta jakavan tuomarin ja tyrmässä viruvan vangin nopeasti ohi vilahtaviin cameo-rooleihin.
Narsismista huolimatta nämä ovat häiritsemättömiä vitsejä, mitä ikävä kyllä ei voi sanoa nykypäivän julkisuuden henkilöitä juoksuttavasta sivuroolituksesta. Pauli Hanhiniemen, Martti Syrjän, Jope Ruonansuun ja Arto Nybergin esiintymiset rikkovat aina ilmaantuessaan elokuvan muutoin huolellisesti luoman ajankuvan.
Horjuvuuttaan Siili korvaa paljastavilla tunnelmilla ja vertauksellisilla otoksilla. Remun sormien naputus ja hermostunut vilkuilu, säästeliäästi käytetyt stillkuvat ja mustavalkoiset osuudet sekä käsivaralta taltioidut lähikuvat päästävät lähemmäs henkilöitä kuin mihin käsikirjoituksen naseviin lohkaisuihin panostava huumori aina sallii.
Rehelliseen työhön joutuneen Remun unelmien murentumisesta vihjaa hienosti kohtaus avaralta tehtaan pihalta, kun kamera vetäytyy kapeasta portista symboloidakseen arkisiksi kutistuneita pilvilinnoja.
Peittoaa vertailukohteensa
Ganes on eittämättä käsikirjoitusta valvoneen Henry Aaltosen myyttiä palvova ja sitä tukeva ohjaustyö, mutta esikuvan oma piittaamattomuus kunnollisen miehen imagostaan antaa myös Jukka-Pekka Siilille oivan tilaisuuden vältellä pahimpia kiiltokuvia.
Niinpä rockelämän lieveilmiöitä, sukupuolista siveettömyyttä tai huumeongelmaa, ei jouduta lakaisemaan maton alle. Positiivista lopputuloksessa on myös se, ettei näillä tosiasioilla myöskään mässäillä kohtuuttomasti.
Paitsi ohjaajan omaan tuotantoon filmi vertautuu tietysti muihin viimeisen vuosikymmenen aikana valmistettuihin kotimaisten muusikoiden muotokuviin. Esimerkiksi Irwin Goodmanin ja Rauli Somerjoen biografeihin rinnastettuna Remu Aaltosen potretti tavoittaa selvästi aidommin kohteen sielunelämän ja ajan hengen.
Perinteisessä hulttiomiehen kehityskaaressa on potkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti