Ohjaus: Clint Eastwood
★★☆☆☆
Nuori kahdeksankymppinen Clint Eastwood ohjasi viime vuonna ilmeisesti piruuttaan kaksi elokuvaa kuten hän teki vuonna 2006. Teokset ovat kuin yö ja päivä ja silti samasta puusta, joten otaksun niiden kangastelleen eläkeikärajoille piut paut antavan veteraanitähdenkin mielessä toisiaan täydentävinä projekteina.
Changeling - Vaihdokas (2008) tuotiin Suomeen ensimmäisenä. Se kertoo kadonnutta poikaansa etsivästä yksinhuoltajanaisesta 1920-luvun Los Angelesissa.Gran Torino (2008) on nykypäivään sijoittuva kuvaus leskimies Walt Kowalskista, naama kurtussa murahtelevasta rasistista.
Yleisellä tasolla kumpikin ohjaustöistä hahmottelee karkein vedoin luonnosteltuja karikatyyrejä suvaitsemattomuudesta ja ympäristönsä kanssa väkivaltaiseen suhteeseen ajautuvista henkilöistä. Lapsensa kauhean kohtalon poliisin piikkiin laittava äiti suljetaan mielisairaalaan miettimään väitteitään ja Korean sodassa traumatisoitunut patu joutuu pohtimaan suhdettaan Kaakkois-Aasiasta Amerikan keskilänteen saapuneeseen siirtolaisväkeen.
Naisasiaan pureuduttuaan ohjaaja palaa siis leipäpuunsa juurelle hiukan samankaltaisen virneen rekisterissä kuin satelliittiäijäilyssä Space Cowboys(2000). Machoilu on nyt ensi-iltansa saavassa sukupolvikartoituksessa aikuisemmin perusteltua kuin puberteettista kapselikukkoilua sisältävässä avaruuslämmittelyssä, mutta vain vähän.
Pelottoman vastuun kantamisen teemallaan siinä muistutetaan vahvoja vanhuksia esimerkin näyttämisen mahdollisuuksista, joista ohjaaja kehottaa ärjyjä sankareitaan tarttumaan kaksi käsin.
Kameran edessä ja takana
Vakavia aiheita sopeutumattomuudesta, syrjäseutujen rasismista ja yksilöiden sisäisistä traumoista käsittelevää Gran Torinoa on silti hankala ottaa aivan tosissaan. Ohjaaja Eastwood puristaa näyttelijä Clintin panoksesta miehisiä irtovitsejä, joista läheskään kaikki eivät vaikuta paikkaansa kuuluvilta.
Päähenkilön ärsyyntymiskynnyksen ylittymistä indikoiva ääneen muriseminen milloin mistäkin syystä helpottaa varmaankin kivikasvon patrioottisimpia ihailijoita vastaanottamaan hyväksyvä sanoma etnistä perimää tuijottamattomasta ihmisten yhdenvertaisuudesta.
Naapurin siirtolaisperheen teinipoika on joutumassa pahoille teille kiinalaishuligaanien kynsissä. Jengiin pääsyn käyntikorttina hänen tulisi varastaa veteraanin silmäterä, vuosimallia 1972 oleva Gran Torino -auto, tallistaan. Pahasuinen pappa narauttaa jässikän rysän päältä, mutta joutuu aukaisemaan silmänsä epäkohtiin, joiden syyt eivät olekaan yksin maahanmuuttajissa, vaan heidän kotouttamistaan vaikeuttavissa olosuhteissa.
Oman tiensä kulkijat
Elokuvan moraaliseksi ja ajatukselliseksi puhetorveksi, ”ohjaajan ääneksi”, muodostuu kiinalaisperheen älykäs tytär, joka opettaa oikeaa asennoitumista pelkkää pettymystä ympärillään näkevälle entiselle sotilaalle. Hänen varhain kehittyneen viisautensa oikeudenmukaisuudesta Walt Kowalski jalostaa tosi paikan tullen ainoalla tavalla kuin osaa.
Vihansa ja raivonsa muovaama mies päätyy vielä kerran tien päälle, kuten maanviljelijä William Munny ja nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunn ohjaajan aikaisemmissa teoksissa.
Gran Torino ei ole kuitenkaan Armottoman (1992) veroinen analyysi väkivallan turhuudesta eikä edes Million Dollar Babyn (2004) eettisellä vaistolla varustettu aatteellinen ohjaustyö salliessaan suoraviivaiselle koston tunteelle sekä marttyyriudelle kokonaisuuden ylväimmät hetket. Niinpä elokuvan päätösjaksosta puuttuvat synkkää tapausta tasapainottava kritiikki ja tosiasiallinen surullisuus, koska katsojaa on valmistettu hyväksymään pahan palkka sellaisenaan.
Eastwoodin itsensä lopputekstien päälle kähisemä murheellinen laulunpätkä jääkin häiritsevän ristiriitaiseksi tunnelmoinniksi.
Changeling - Vaihdokas (2008) tuotiin Suomeen ensimmäisenä. Se kertoo kadonnutta poikaansa etsivästä yksinhuoltajanaisesta 1920-luvun Los Angelesissa.Gran Torino (2008) on nykypäivään sijoittuva kuvaus leskimies Walt Kowalskista, naama kurtussa murahtelevasta rasistista.
Yleisellä tasolla kumpikin ohjaustöistä hahmottelee karkein vedoin luonnosteltuja karikatyyrejä suvaitsemattomuudesta ja ympäristönsä kanssa väkivaltaiseen suhteeseen ajautuvista henkilöistä. Lapsensa kauhean kohtalon poliisin piikkiin laittava äiti suljetaan mielisairaalaan miettimään väitteitään ja Korean sodassa traumatisoitunut patu joutuu pohtimaan suhdettaan Kaakkois-Aasiasta Amerikan keskilänteen saapuneeseen siirtolaisväkeen.
Naisasiaan pureuduttuaan ohjaaja palaa siis leipäpuunsa juurelle hiukan samankaltaisen virneen rekisterissä kuin satelliittiäijäilyssä Space Cowboys(2000). Machoilu on nyt ensi-iltansa saavassa sukupolvikartoituksessa aikuisemmin perusteltua kuin puberteettista kapselikukkoilua sisältävässä avaruuslämmittelyssä, mutta vain vähän.
Pelottoman vastuun kantamisen teemallaan siinä muistutetaan vahvoja vanhuksia esimerkin näyttämisen mahdollisuuksista, joista ohjaaja kehottaa ärjyjä sankareitaan tarttumaan kaksi käsin.
Kameran edessä ja takana
Vakavia aiheita sopeutumattomuudesta, syrjäseutujen rasismista ja yksilöiden sisäisistä traumoista käsittelevää Gran Torinoa on silti hankala ottaa aivan tosissaan. Ohjaaja Eastwood puristaa näyttelijä Clintin panoksesta miehisiä irtovitsejä, joista läheskään kaikki eivät vaikuta paikkaansa kuuluvilta.
Päähenkilön ärsyyntymiskynnyksen ylittymistä indikoiva ääneen muriseminen milloin mistäkin syystä helpottaa varmaankin kivikasvon patrioottisimpia ihailijoita vastaanottamaan hyväksyvä sanoma etnistä perimää tuijottamattomasta ihmisten yhdenvertaisuudesta.
Naapurin siirtolaisperheen teinipoika on joutumassa pahoille teille kiinalaishuligaanien kynsissä. Jengiin pääsyn käyntikorttina hänen tulisi varastaa veteraanin silmäterä, vuosimallia 1972 oleva Gran Torino -auto, tallistaan. Pahasuinen pappa narauttaa jässikän rysän päältä, mutta joutuu aukaisemaan silmänsä epäkohtiin, joiden syyt eivät olekaan yksin maahanmuuttajissa, vaan heidän kotouttamistaan vaikeuttavissa olosuhteissa.
Oman tiensä kulkijat
Elokuvan moraaliseksi ja ajatukselliseksi puhetorveksi, ”ohjaajan ääneksi”, muodostuu kiinalaisperheen älykäs tytär, joka opettaa oikeaa asennoitumista pelkkää pettymystä ympärillään näkevälle entiselle sotilaalle. Hänen varhain kehittyneen viisautensa oikeudenmukaisuudesta Walt Kowalski jalostaa tosi paikan tullen ainoalla tavalla kuin osaa.
Vihansa ja raivonsa muovaama mies päätyy vielä kerran tien päälle, kuten maanviljelijä William Munny ja nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunn ohjaajan aikaisemmissa teoksissa.
Gran Torino ei ole kuitenkaan Armottoman (1992) veroinen analyysi väkivallan turhuudesta eikä edes Million Dollar Babyn (2004) eettisellä vaistolla varustettu aatteellinen ohjaustyö salliessaan suoraviivaiselle koston tunteelle sekä marttyyriudelle kokonaisuuden ylväimmät hetket. Niinpä elokuvan päätösjaksosta puuttuvat synkkää tapausta tasapainottava kritiikki ja tosiasiallinen surullisuus, koska katsojaa on valmistettu hyväksymään pahan palkka sellaisenaan.
Eastwoodin itsensä lopputekstien päälle kähisemä murheellinen laulunpätkä jääkin häiritsevän ristiriitaiseksi tunnelmoinniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti