Ohjaus: Klaus Härö
★★★☆☆
Suuren lännen kilpailuilla markkinoilla ei ole mitenkään tavatonta, ettei elokuvantekijä tiedä vielä kuvatessaankaan, mihin levityskanavaan hänen teoksensa päätyy.
Tästä seuraavat ongelmat esimerkiksi ilmaisukielen valinnassa ovat tietysti ilmeiset, kun lähtökohtaisesti televisio suosii kasvokuvaa ja valkokangas maisemallista avaruutta sekä syvätarkkuutta.
Suomessa huolet ovat toisenlaiset, luultavimmin sellaiset, kuinka päästä valmistamaan minkäänlaista elokuvaa. Täällä yksittäiselle elokuvantekijälle kerrotaan liiankin tarkkaan, mitä tarkoitusta varten hän työtään tekee.
Poikkeuksen tarjoaa Postia pappi Jaakobille (2009), porvoolaisen Klaus Härön neljäs pitkä ohjaustyö, jota filmatessa Härö ei vielä tiennyt tulevasta. Tosin tälläkin kertaa elokuva myytiin varhaisessa vaiheessa Ruotsin markkinoille, kuten hänen edellisetkin ohjaustyönsä.
Aikaisemmin asiaa ovat erityisesti auttaneet teosten ruotsinkielisyys ja maan lähihistoriaa sivuavat aiheet. Joku voi silti epäillä, kuinka alkujaan pieneen kuvaruutuun suunniteltu, tällä kertaa suomeksi valmistettu elokuva mahtaa vastata valkokankaan vaatimuksiin.
Pelko on sikäli turha, että Häröä uskaltaa kutsua kritiikissä elokuvaohjaajaksi muutenkin kuin kohteliaisuudesta, sillä hän ei sorru musiikkivideoiden, mainosten tai television kuluneimpiin kaavoihin.
Jotakin hänen kiistatta vakavahenkisestä, kipeitä kysymyksiä kaihtamattomasta elokuvataiteestaan on silti puuttunut, mahdollisesti jopa se taide. Saahan sitä viisastua, joten nyt hän lähestyy aineistoaan nimenomaan kuvien kautta kuin aavistaen työnsä potentiaalin, vaikka hän muuten rajaakin henkilönsä kahteen (ja puoleen) ja vähät tapahtumansa pienen kirkonkylän laitamille.
Elinkautisvanki saa armahduksen
Vuosikausia elinkautistuomiota suorittanut rotevankokoinen Leila Sten armahdetaan vankilasta istujalleen yllättäen eikä vastentahtoinen vapautettu keksi lopulta muuta kuin suostua maaseudun nimeämättömän pappilan pitäjän tarjoukseen ottaa tämä avustajakseen.
Sielunpaimen (Heikki Nousiainen) on nimittäin sokea ja raihnainen, ja tarvitsee apua laumansa jäseniltä saamiensa kirjeiden lukemisessa, jotta pystyy rukoilemaan heidän puolestaan ja auttamaan vastauksillaan heitä hädässään. Pirtti valuu vettä katostaan eikä elon merkeistä saa juuri muuta vihiä kuin pyöräilevän posteljoonin äänekkäistä huudahduksista.
Vaatetus ei vielä paljasta varmasti, mihin aikaan tapahtumat sijoittuvat, mutta kirjeet, lankapuhelimet ja automallit vihjaavat menneeseen, joka tarkkaavaisen katsojan silmään osuvan mainoskatalogin perusteella täsmentyy vuodeksi 1973. Tämä on tärkeä vihje, sillä tietokoneiden ja matkapuhelimien maailmaan tarina ei enää kelpaisi.
Pappi Jaakob haluaa tarjota vanki Leilalle myös henkisen pelastuksen, mutta sitä Leila ei ole halukas vastaanottamaan. Häijynoloisena ja verbaalisestikin kielteisenä hän pystyy vetäytymään uhmakkaaseen, varmaankin vankilaoloihin välttämättömään ulkokuoreensa paljastamatta heikkouksiaan tai todellisia mielenliikkeitään.
Vasta papin saamien kirjeiden vähetessä ja armon lähettilääseen kohdistuvan empatian herätessä vangin naamio alkaa muuttaa muotoaan.
Armon rinnalla pelko
Vaikka ajatukset pelastuksesta ja armosta ovat elokuvan repliikeissäkin päällimmäisinä, niiden lohtua varjostaa rinnalla kulkeva pelko, joka täsmentyy papilla tarpeettomaksi tuloon ja vangilla inhimillisiin tunteisiin. Erakoitunut pappi ei elä kuin Jumalan välikappaleen viitassaan, kun taas vangin edellinen toista ihmistä säälivä emootio johti vapauden riistäviin vaikeuksiin.
Naisen hätäiseltä vaikuttavaa irtautumisyritystä pappilasta onkin tulkittava tätä yleisempää taustaa vasten, mutta silti on pakko arvostella jakson äkkinäistä luonnetta ja uskonmiehen pikaista pirstaloitumista.
Parhaiten Klaus Härön ohjauksen aiottu levityskanava näkyykin muutamissa oikopoluissa, joilla tarina on ilmeisesti väkipakolla hiottu suunniteltuun, hiukan yli tunnin esityspaikalle sopivaan, kestoon. Kaarina Hazardin mukanaolo tuo muutoinkin mieleen television ja palkitun draaman Liian paksu perhoseksi (1998) sekä Jaana Makkosen novellinoloinen alkuperäiskäsikirjoitus Matti Ijäksen pieneen ruutuun tekemät ohjaustyöt.
Toisaalta ohjaaja on ottanut suuren askeleen ilmaisukielensä vankistamiseksi. Synkkenevää taivasta vasten vinosti kaareutuva kirkko tai valon taittuminen pirtin perukoille ovat esimerkkejä kuvallisesta ajattelusta, jonka hedelmiä Härö tarjoillee jatkossa entistäkin vaateliaampana.
Tästä seuraavat ongelmat esimerkiksi ilmaisukielen valinnassa ovat tietysti ilmeiset, kun lähtökohtaisesti televisio suosii kasvokuvaa ja valkokangas maisemallista avaruutta sekä syvätarkkuutta.
Suomessa huolet ovat toisenlaiset, luultavimmin sellaiset, kuinka päästä valmistamaan minkäänlaista elokuvaa. Täällä yksittäiselle elokuvantekijälle kerrotaan liiankin tarkkaan, mitä tarkoitusta varten hän työtään tekee.
Poikkeuksen tarjoaa Postia pappi Jaakobille (2009), porvoolaisen Klaus Härön neljäs pitkä ohjaustyö, jota filmatessa Härö ei vielä tiennyt tulevasta. Tosin tälläkin kertaa elokuva myytiin varhaisessa vaiheessa Ruotsin markkinoille, kuten hänen edellisetkin ohjaustyönsä.
Aikaisemmin asiaa ovat erityisesti auttaneet teosten ruotsinkielisyys ja maan lähihistoriaa sivuavat aiheet. Joku voi silti epäillä, kuinka alkujaan pieneen kuvaruutuun suunniteltu, tällä kertaa suomeksi valmistettu elokuva mahtaa vastata valkokankaan vaatimuksiin.
Pelko on sikäli turha, että Häröä uskaltaa kutsua kritiikissä elokuvaohjaajaksi muutenkin kuin kohteliaisuudesta, sillä hän ei sorru musiikkivideoiden, mainosten tai television kuluneimpiin kaavoihin.
Jotakin hänen kiistatta vakavahenkisestä, kipeitä kysymyksiä kaihtamattomasta elokuvataiteestaan on silti puuttunut, mahdollisesti jopa se taide. Saahan sitä viisastua, joten nyt hän lähestyy aineistoaan nimenomaan kuvien kautta kuin aavistaen työnsä potentiaalin, vaikka hän muuten rajaakin henkilönsä kahteen (ja puoleen) ja vähät tapahtumansa pienen kirkonkylän laitamille.
Elinkautisvanki saa armahduksen
Vuosikausia elinkautistuomiota suorittanut rotevankokoinen Leila Sten armahdetaan vankilasta istujalleen yllättäen eikä vastentahtoinen vapautettu keksi lopulta muuta kuin suostua maaseudun nimeämättömän pappilan pitäjän tarjoukseen ottaa tämä avustajakseen.
Sielunpaimen (Heikki Nousiainen) on nimittäin sokea ja raihnainen, ja tarvitsee apua laumansa jäseniltä saamiensa kirjeiden lukemisessa, jotta pystyy rukoilemaan heidän puolestaan ja auttamaan vastauksillaan heitä hädässään. Pirtti valuu vettä katostaan eikä elon merkeistä saa juuri muuta vihiä kuin pyöräilevän posteljoonin äänekkäistä huudahduksista.
Vaatetus ei vielä paljasta varmasti, mihin aikaan tapahtumat sijoittuvat, mutta kirjeet, lankapuhelimet ja automallit vihjaavat menneeseen, joka tarkkaavaisen katsojan silmään osuvan mainoskatalogin perusteella täsmentyy vuodeksi 1973. Tämä on tärkeä vihje, sillä tietokoneiden ja matkapuhelimien maailmaan tarina ei enää kelpaisi.
Pappi Jaakob haluaa tarjota vanki Leilalle myös henkisen pelastuksen, mutta sitä Leila ei ole halukas vastaanottamaan. Häijynoloisena ja verbaalisestikin kielteisenä hän pystyy vetäytymään uhmakkaaseen, varmaankin vankilaoloihin välttämättömään ulkokuoreensa paljastamatta heikkouksiaan tai todellisia mielenliikkeitään.
Vasta papin saamien kirjeiden vähetessä ja armon lähettilääseen kohdistuvan empatian herätessä vangin naamio alkaa muuttaa muotoaan.
Armon rinnalla pelko
Vaikka ajatukset pelastuksesta ja armosta ovat elokuvan repliikeissäkin päällimmäisinä, niiden lohtua varjostaa rinnalla kulkeva pelko, joka täsmentyy papilla tarpeettomaksi tuloon ja vangilla inhimillisiin tunteisiin. Erakoitunut pappi ei elä kuin Jumalan välikappaleen viitassaan, kun taas vangin edellinen toista ihmistä säälivä emootio johti vapauden riistäviin vaikeuksiin.
Naisen hätäiseltä vaikuttavaa irtautumisyritystä pappilasta onkin tulkittava tätä yleisempää taustaa vasten, mutta silti on pakko arvostella jakson äkkinäistä luonnetta ja uskonmiehen pikaista pirstaloitumista.
Parhaiten Klaus Härön ohjauksen aiottu levityskanava näkyykin muutamissa oikopoluissa, joilla tarina on ilmeisesti väkipakolla hiottu suunniteltuun, hiukan yli tunnin esityspaikalle sopivaan, kestoon. Kaarina Hazardin mukanaolo tuo muutoinkin mieleen television ja palkitun draaman Liian paksu perhoseksi (1998) sekä Jaana Makkosen novellinoloinen alkuperäiskäsikirjoitus Matti Ijäksen pieneen ruutuun tekemät ohjaustyöt.
Toisaalta ohjaaja on ottanut suuren askeleen ilmaisukielensä vankistamiseksi. Synkkenevää taivasta vasten vinosti kaareutuva kirkko tai valon taittuminen pirtin perukoille ovat esimerkkejä kuvallisesta ajattelusta, jonka hedelmiä Härö tarjoillee jatkossa entistäkin vaateliaampana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti