Hyvä poika (2011)

Ohjaus: Zaida Bergroth

★★☆☆☆

Nuorten mielenterveysongelmat taustakytkentöineen ovat niin iso ja vakava yhteiskunnallinenkin ongelma, ettei kenelläkään luulisi olevan varaa niiden vähättelyyn tai puolivillaiseen käsittelyyn.

Henkinen pahoinvointi ilmenee yleisimmin masennuksena ja ahdistuksena, mutta myös vaikeuksina aikuisen identiteetin löytämisessä. Hoitamattomina häiriöt nostavat riskiä joko sairastuneeseen itseensä tai muihin kohdistuvaan väkivaltaan.

Zaida Bergrothin provokatiivisessa teoksessa perheen paniikkia kasvattaa tunnerajoitteisen vanhemman kyvyttömyys nähdä nenäänsä pidemmälle täysi-ikäistyneen poikansa huolestuttavan rajuun suojeluviettiin, joka täyttää itsenäisen minän paikkaa.

Median tai laajemmin nyt jo kansalaistenkin rooli julkisuudessa elävien ihmisten haukkamaisina vakoilijoina ja siten epäterveen kehityksen ruokkijoina nostetaan kyllä esiin avauskohtauksessa, mutta elokuva ei myöhemmin tartu tarinan tarjoamaan täkyyn tiirailla tapahtumien välittömän ympäristön ulkopuolelle.

Kotimaisen nykyelokuvan tekijät silminnähden tyytyvät hallittavissa oleviin ja suppeasta näkökulmasta perhelähtöisiin murhenäytelmiin, jossa lapset sijaiskärsijöinä kantavat vanhempiensa virheitä harteillaan. Yhtä ohjaajaa tai käsikirjoittajaa on turha tässä nostaa sen enempää tikun nokkaan, sillä uutta tekijäsukupolvea leimaa yleisemminkin kapeakatseinen epäyhteiskunnallisuus ja umpioitunut individualistisuus.

Viikonlopun viettoon

Äidin ja pojan oidipaalista suhdetta peilaava Hyvä poika (2011) asettuu siis jonnekin Petri Kotwican Koti-ikävän (2005) ja Aleksi Salmenperän Pahan perheen (2010) välimaastoon, missä käänteinen huoltajuussuhde alleviivaa kasvattajien neuvottomuutta ymmärtää edes itseään. 19-vuotiaasta Ilmarista on kehkeytynyt diivailevan näyttelijämuorinsa Leilan helmoissa tuimailmeinen mammanpoika, joka varjelee emoaan hännystelijöiltä ja toimittajilta.

Siteen syvyyden paljastavat käänteet saavat alkunsa illanvietosta kesähuvilalla, jonne uuden elokuvansa kritiikkiä pakeneva pelkuri on kutsunut kirjavan taiteilijaseurueen. Juomaksia tiuhaan tankkaavassa ryhmässä on mukana hiljainen kirjailijamies, joka iskee silmänsä valppaan vartijan valvomaan emäntään.

Tulenarassa tilanteessa sen vakavuutta ihan ymmärtämättömät itsekeskeinen äiti ja viekas tyttöystävä saattavat tempuillaan kaikki vakavaan paikkaan. Kytevä mustasukkaisuus leimahtaa avoimeen liekkiin suomalaisessa suviyössä.

Paradoksaalisesti mitä huolestuttavammaksi tilanne synkistyy vereslihalla vapisevien henkilöjensä mukana, sitä vähemmän se tarjoaa kouriintuntuvaa. Aikajännekin epäilyttää alatyylisen tiuskijan muutoksessa saarnaavaksi raivopääksi, vaikka haavoitetun yksinhuoltajan miehiin lietsomasta inhosta tyrkytetäänkin ylimalkaista selitystä rankaisijan pyrkimyksille oikaista vääryydet. Kunkin motiiveja kelailemalla hämärtyy lopulta myös elokuvan viesti kehittymättömien henkilöjen henkisestä hädästä.

Muodon puolittaiseen vaisuuteen olisi voinut löytyä ratkaisu näkökulman tiukemmasta rajauksesta Samuli Niittymäen hymyttömään Ilmariin, joka temperamenttisena tosikkona vaanii varjojen mailla. Se miksei tämän outo luonne ole paistanut yhdenkään viranomaisen, opettajan, sukulaisen tai ystävän silmään puuttumisen arvoisena paikkana jää turhauttavana kysymyksenä ilmaan.