Ohjaus: Zhang Yimou
★☆☆☆☆
Maolaisen maaseutukasvatuksen saanut Zhang Yimou on mukautunut mannerkiinalaisen elokuvan tuoreimpaan kulttuurivallankumoukseen, jossa kaupallisuus on korvannut poliittiset päämäärät.
Nyt viidennen sukupolven menestyjä veistää tuohta lännessäkin Heron (2002), Lentävien tikarien talon (2004) ja Kultaisen kukan kirouksen (2007) kaltaisilla värikylläisillä eepoksilla. Historian hämärään etäännytetyissä kulisseissa yleisönkosiskelu on osoittautunut sensuuria tehokkaammaksi rajoituskeinoksi.
Vaikka Yimou maalailee pilvimassojen uhkaavalla liikehdinnällä näyttävästi, panoroi autiota vuoristomaisemaa laveasti ja vaihtaa vikkelästi kuvakulmaa kamppailujaksojen koreografioissa, joutuu katsoja taas kerran tyytymään itseriittoiseen keikarointiin sisällön kustannuksella. Ääni väristen replikoivat ihmiset huutavat kyllä tuskaansa, sadattelevat toisiaan tai pidättelevät kiukkuaan huulet väpättäen, mutta heidän teatraalisuutensa on läpinäkyvää ja tunteensa täysin alisteisia kamerankieputuksille.
Majatalon ilkeän isännän ja alistetun vaimon välienkipinöinnistä käynnistyy pistoolikauppojen jälkeen odotettu päidenpudotusleikki, kun eukko haluaa rakastajansa päästävän ukkonsa päiviltä, siippa palkkaa poliisin murhaamaan puolisonsa ja petollinen pamppu kääntää takkinsa ja vaanii kassakaappia peukaloivaa palvelusväkeä. Ahneiden saastainen loppu ei tule kenellekään yllätyksenä, vaikkei olisikaan nähnyt pastissin pohjalla olevaa amerikkalaista uusnoir-klassikkoa Blood Simple (1984).
Miehistä valtarakennetta nälvivä naiskysymys hukkuu näyttämöllisen ylöspanon, ylinäyttelemisen ja groteskin huumorin sillisalaattiin, jonka voi ahmaista kitaansa mahaansa täyttämättä. Aika- ja paikkamääreiltään epämääräisen ympäristön on kai tarkoitus korostaa Coenien alkuperäistarinan vihlaisevaa yleispätevyyttä, mutta sosiaalisesta miljööstä riisutusta leikkauksesta ihmisluonnon mätäpaiseeseen putoaa sen viheliäinen pohja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti