Ikuisesti sinun (2011)

Ohjaus: Mia Halme

★★★☆☆ 

Ensi-iltaviikon kahta kotimaista dokumenttielokuvaa, joista Ikuisesti sinun (2011) kertoo sijaisperheistä ja Hiljaa toivotut (2011) jälkikasvusta haaveilevista pariskunnista, yhdistävät paitsi lapset myös kohtalon iva.

Ensin mainitussa perheen perustaneet henkilöt eivät syystä tai toisesta ole osanneet, kyenneet tai tahtoneet pitää lapsistaan huolta, kun taas jälkimmäisessä surraan tilannetta, jossa toivottu raskaus ei ota syntyäkseen sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Halujen ja mahdollisuuksien kohtaamisongelmaan paneutuvat teokset ovat kuitenkin syntyneet omilla ehdoillaan ja tulevat teattereihin samalla viikolla tietääkseni sattumalta.

Huostaanottamiset ja hedelmöityshoidot ovat pohjoismaiden kaltaisissa julkisen palvelun hyvinvointivaltioissa tarkoin säänneltyjä viranomaisasioita, jolloin kerronnan haasteena on välttää hallinnointijargonissa sijaitsevan terminologisen viidakon ansat ja vaarana näkökulman painottuminen instituutioiden byrokratiaan tilannetta elävien ihmisten sijasta.

Mia Halmeen ohjauksen onnistuneimpia ratkaisuja onkin paperinmakuisten prosessien karsiminen minimiin runollisemmankin ilmaisun tieltä, mikä antaa tilaa piirtää esiin sijaishuollon kokonaiskuvaa vastaanottokotiin juuri tuodun lapsen, uusperheessä asuvan teini-ikäisen tytön ja biologiselle äidilleen palaamaisillaan olevien sisarusten kautta. Lähtökohta heidän kokemuksestaan on aivan oikea, ja myönnytystä prosessin virallisempaan puoleen tunnutaan tehdyn vain sen verran kuin se on ollut välttämätöntä lasten nuoren iän vuoksi tai tarpeellisten täydentävien tietojen saamiseksi.

Vaikka tahdosta riippumattomat syyt, kuten masennus, ovat usein sijaiskotipäätösten tosiasiallisia selityksiä, leimaavat perikansalliset ongelmat päihteistä väkivaltaan helposti kaikkia huostaanottoja. Dokumentti haluaa pyristellä tästäkin oletuksesta irti syyllisyyttä ja moralisointeja karttavalla otteellaan.

Esimerkiksi vankilassa olevaan isäänsä kirjeitse yhteyttä pitävän tytön kautta todistamme biologisen siteen kestävyyttä ja toisaalta hetkellistä kuristavuuttaakin, kun tytär haluaisi vaihtaa sukunimeään ennen yläkoulua, mutta kieltävää vastausta lukeva sijaisäiti malttaa pysyä henkisenä tukena paljastamatta mielipidettään. Tässä mielestäni tiivistyy osuvasti dokumentista nouseva viesti siitä, kuinka omien ja vieraidenkin vanhempien vastuulla on nähdä lapsen paras oli se sitten luopumista tai pitämistä.

Jos jostakin olisi toivonut kuulevansa lisää, niin sijaisperheiden omien biologisten lasten ja tulokkaiden sopeutumisesta toisiinsa.