Nader ja Simin: Ero (2011)

Ohjaus: Ashgar Farhadi

★★★☆☆

Pahansuopien kulttuuristen ennakkoluulojen hälventämiseksi tarvitaan valveutuneen kriittisiä, mutta oikeudentuntoisia ja suhteellisuudentajuisia puheenvuoroja.
Sydämeltään sivistyneet lähestyvät iranilaista yhteiskuntaa laveasti hahmottavaa perhedraamaa terveen uteliaina. 

Toivottavasti Berliinin filmijuhlilta yleisömenestykseksi ponkaissut Kultaisen karhun voittaja ennakoi lisääntyvää kiinnostusta huonosti tunnettuun maahan, joka tiedotusvälineiden ruokkimissa mielikuvissa on yhtä taantumuksellisen presidenttinsä ja uskonnollisen johtonsa kanssa. Palopuheet jättävät taakseen väistämättömän modernisoitumisen haasteet ruohonjuuritasolla kohtaavan työteliään ja perhekeskeisen kansan, jolle muutosten paine merkitsee mieluummin kommunikoinnin ongelmia kotona kuin levottomana liikehtiviä mellakoita kaduilla.

Asghar Farhadi jatkaa Abbas Kiarostamin, valtion työsulussa istuvan Jafar Panahin ja Makhmalbafin filmisuvun maineikkaiden dokumentaaristen kuvausten linjoilla pitäen kuitenkin tapahtumansa tiiviisti Teheranin sisäpuolella. Sukupuolten eriarvoisuuden tarkastelussa hän vie eteenpäin Kiarostamin Kymmenessä (2002) avaamaa keskustelua naisen asemasta patriarkaalisessa teokratiassa, jonka arvot ja asenteet suosivat miehiä ja poikia nokkimisjärjestyksen huipulla.

Nykypäivään sijoittuva elokuva ei ole nimestään huolimatta yksittäisen liiton päättymistä ruotiva eroraportti vaan välirikon epäsuoria heijastusvaikutuksia ympäristöön tarkkanäköisesti puiva monisyinen fresko vuorottelevine näkökulmineen ja niistä avautuvine tulkintahorisontteineen. Äänekkäässä elokuvassa vasta viimeinen huomion varastava kohtaus työntää puheensorinan taustalle ja jättää hiljentyneet henkilöt odottamaan vaiteliaana tuomiotaan.

Päälle huutoa ja poliisintyötä

Elokuvan alussa pariskunta tilittää syiksi tulkitsemiaan tuntemuksia tuomarin pakeilla suoraan kameralle. Siitä aukeaa spiraalina hyörivä riitaisa sirkus aikuisten ihmisten sovittamattomista ristiriidoista, joiden lukkiutumisessa vanhat moraalisäännöt ja uskomukset näyttelevät osansa. Kummallakin osapuolella on perustelunsa liiton päättämiseen, sillä vaimo haluaisi kasvattaa perheen teini-ikäisen tyttären Euroopassa, mutta aviomies ei ole valmis jättämään Alzheimeria sairastavaa isäänsä yksin laitoshoitoon.

Takalukko kiristyy entisestään kotiin avustajaksi palkatun naisen riitautuessa palkanmaksajansa kanssa ja koettuaan keskenmenon epäselvissä olosuhteissa. Syntyy käsityskykyä koetteleva, mutta uskottava erimielisyys syyllisistä ja vastuunkantajista.

Kahden suvun välisen oikeusjutun selvittely lohkaisee leijonanosan kiivaan realistisesta kerronnasta, jonka aikana katsoja huomaa vaihtavansa monta kertaa myötätuntonsa kohdetta sitä mukaa, kun valheiden, vaikenemisten ja salaisuuksien merkitykset täsmentyvät. Läntisestä näkökulmasta viralliset kuulustelut ja muu poliisintyö siirtävät todistustaakkaa sattumanvaraisesti, mutta myös itse todistajien kertomukset osoittautuvat epäluotettaviksi.

Jonkun amerikkalaisen helppoheikin käsissä vastaava, epäkohtia valtiosta, uskonnosta ja yksilöstä löytävä materiaali olisi taatusti vain kyynisen asenteen kyllästämää poliittista teurastusta. Nyt ihmistä voi ymmärtää vilpillisyydestään huolimatta.

Hätäratkaisuja ja pullonkauloja

Kaksi tuntia päälle huutamista, tahallista vääristelyä ja asioiden vääntelyä ei ole viihdyttävintä elokuvataidetta, jota olen todistanut, mutta onneksi Asghar Farhadi osaa rytmittää kiivailujensa lomaan myös rauhallisempia tuokioita, jotka tarjoavat maltillisemman kulman ahdistettujen henkilöiden sietämättömään oloon.

Joustamattomien ihmisten takertumisessa periaatteisiinsa korostuu impulsiivisten hätäratkaisujen kestämättömyys, mutta myös paikallaan jumittavan yhteiskunnan uudistuksia jarruttavat pullonkaulat. Inhimillisellä tasolla koskettavin tapahtuu melkein sivulauseisissa, jalkoihin jauhautuvien naisten ja lasten uupumuksessa. Mutta minkä täsmällisesti halutaan olevan toisin tai paremmin, hukkuu myrskyisän sanasodan aaltoihin.