lauantai 14. joulukuuta 2013

Ito - Seitti - kilvoittelijan päiväkirja (2010)

Ohjaus: Pirjo Honkasalo
★★★☆☆
Pirjo Honkasalon kolmenkymmenen vuoden taiteilijanura, ensin Pekka Lehdon aisaparina, sitten itsenäisenä elokuvantekijänä entistä useammin dokumenteissa, on tehnyt hänestä yhden tunnetuimmista suomalaisohjaajista maailmalla. Laskutikuksi kelvatkoon esimerkiksi Cannesin elokuvajuhlien kilpasarja, jonne kotimaisista ohjaajista ovat heidän lisäksi yltäneet vain Erik Blomberg, Matti Kassila ja Aki Kaurismäki.
Tuotantonsa kaikilla mittareilla kiitellyimmän teoksen Melancholian 3 huonetta (2004) Honkasalo valmisti epämuodikkaasti T?et?enian sodan runtelemista katu- ja orpolapsista kahmien suitsutusten saattelemia palkintoja Venetsian elokuvajuhlia myöten. Joku pikavoitoille häntä alttiimpi tapaus olisi tietysti itsetuntoa pönkittävää hyvää vastaanotettuaan hypännyt nopeasti johonkin sensaationnälkää ruokkivan ajankohtaistendenssin junaan nostaakseen edelleen markkina-arvoaan.
On siis vilpittömästi nostettava hattua Honkasalolle järkkymättömyydestä aukaista latunsa sieltä, missä sydän ja aate kulloinkin kulkevat. Uudessa teoksessaan globaalisti ajatteleva ohjaaja sanoutuu silti jyrkemmin irti kaikkea kaupallisuutta hiukankin sivuavasta aineksesta mitä ammattikatsojanakaan olisin osannut kuvitella. 
Sen eteen hiljentyessään tulee moneen kertaan miettineeksi, toivooko hän edes elokuvalleen pääluvuissa laskettavaa menestystä; ei ainakaan sisällön kustannuksella, näin uskaltaa sanoa.
Nyrkkeilijästä buddhalaispappi
Muodoltaan, teemoiltaan ja ”kerronnaltaan” vaativa, istuviin staattisiin jaksoihin rakentuva dokumentti on kuin hiljainen huutomerkki alati hektisemmäksi repeytyvää ajanhenkeä vastaan, missä sulkeutuminen sisään tai itseensä nähdään joko vaivaannuttavana erikoisuudentavoitteluna tai merkkinä yläpään vammautumisesta. Sama tauti leimaa myös elokuvakulttuuria, joka palvoo teennäisiä temppuja ja kameratrikkejä.
Teoksen päähenkilö on tässä maailmassa olemisen ristiriitaa kokonaisvaltaisesti ilmentävä Yoshinobu Fujioka, entinen nyrkkeilijä, nykyinen buddhapappi, jonka sielunkamppailun vaiheita teos tutkii viidessä kieltämättä raskaassa kohtauksessa, jotka Honkasalo kehystää välimietelmissä japanilaisen myytin koristeellisuudella. Kyse on elämän oppimisen ja ymmärtämisen, buddhalaisittain valaistumisen vaikeudesta ja saavuttamattomuudesta.
Tunnelmassa on laahaavuutta, mutta myös painostavuutta, vaikkei mitään ulkoisesti merkittävää koskaan tapahdukaan edes silloin, kun nuorimies vierailee vankilassa keskustelemassa miehensä tappaneen naisen kanssa tai kuuntelee isänsä juuri menettänyttä miestä. Munkkibaarissa karaokelaulaja täyttää tilan kaihoisalla vaikeroinnillaan; yksinäisyyden murhe ja kosketuksen tarve ovat sananmukaisesti käsinkosketeltavat.
Vain tämä hetki on totta
Nyrkkeilyä ja uskoa yhdistävät rituaalit, joista nyt lohdutuksen korulauseita kaivellessaan korkeamman johdatuksen etsijä ei voi kuitenkaan pelastaa ketään, lähinnä hänen mieltään täyttävät olemisen merkitystä pohdiskelevat kysymykset, joihin hän ehkä saa johtolankoja päästessään viimein kasvokkain kahden elämänsä merkittävimmän henkilön kanssa.
Valmentajan edessä kiitollisuus purkautuu sydämestä pulppuavana vuodatuksena, hänet lapsena hylännyt äiti saa kuulla toisenlaisen version menneisyydestä. 
Henkisesti ja fyysisesti haavoittuneen polku valaistumiseen ei ole helppo, koska kuolema on osa elämää eikä elämää voi oppia ennen kuolemaa. Näin maanpäällinen matka on sairas paradoksi.
Silti Honkasalo ei humanistina menetä toivoaan, vaan osaa myös yllättää filmiteknologisella kokeiluhalukkuudella. Tietokoneen kovalevyltä suoraan filmille printattu dokumentti hehkuu parhaimmillaan kuun- ja neonvalossa kylpevän öisen Tokion varjomaailmaa kuin Los Angeles pimeyttään Michael Mannin rikoselokuvissa. 
Ehkä jokin klassinen otos lintuperspektiivistä olisi paitsi täsmentänyt sanomaa myös puhaltanut happea ohjaajan tutkimuksiin pienten ihmisten etsikkoajasta?
Jos teoksen filosofiasta tohtii yhden päätelmän tehdä, tarjonnee lopun ajatus laina-asuihin pukeutumisesta ja kaiken katoavuudesta jonkinlaisen avaimen Honkasalon arvomaailmaan.
Lienee siis niin, että vain tämä hetki, tämä totuus ja tämä itse täytyy hyväksyä, koska sen on kuitenkin riitettävä. Kaiken tai jonkin muun tavoitteleminen on väistämättä turhaa. Näin tulkinnoille avoin Ito - kilvoittelijan päiväkirja (2010) lähestyy yleispäteviä, iankaikkisen merkityksen omaavia peruskysymyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti