Juoppohullun päiväkirja (2012)

Ohjaus: Lauri Maijala

★☆☆☆☆

Juha Vuorisen menestystarina käynnistyi verkkokirjoittelulla, jonka suosiosta sikisi ensin kirja, sitten sarja kirjoja, näytelmä ja lopulta elokuva. Filmin päähenkilöt ovat nuoria laitapuolen kulkijoita omasta valinnastaan, joten heidän luisuaan deliriumin tuolle puolen on pakko katsoa jostain muusta kuin esimerkiksi rakenteellisen työttömyyden tai ihmissuhteiden rikkoutumisen aiheuttaman "pakko"syrjäytymisen näkökulmasta.

Juoppohullun päiväkirja -elokuva (2012) on etäistä sukua Mikko RimmisenPussikaljaromaanille (2004) ja siitä tehdylle elokuvalle (2011) mutta ilman aitoa iloa ja empatiaa.

Filmi varmasti tavoittaa sen, minkä halusikin, joten se tyydyttänee sekä tekijöitä että kirjan vannoutuneita ihailijoita. Elokuva ei myöskään moralisoi eikä saarnaa viinapirun vaaroista. Se on kotimaisittain harvinaisen roisi komedia, ja sen ikärajaksi on asetettu peräti kuusitoista vuotta.

Pelkkää örvellystä

Edellinen sanottunakin elokuva edustaa sataprosenttista örvellyssläppää, jota suoltavat Helsingin Kallion ja Sörkan rappioalkoholistit, joiden ainoa tavoite on juopua ja panna paikat palasiksi. Sen seuraaminen pitkän elokuvan ajan käy pitkäveteiseksi, koska sen henkilöistä ei voi lainkaan pitää.

Ehkä elokuva on satiiri jostain, alkoholikulttuuristamme tai jopa sosiaaliturvamme mahdollistamasta työnvieroksunnan, leveästi elämisen ja humalassa pysymisen helppoudesta, en tiedä. Turun Linnateatterin näyttämölle kirjan jo kerran sovittanut Lauri Maijala ohjaa känniretkueen syöksykierteen valkokankaalla hyperenergiseksi oksennussekoiluksi, jossa tapellaan, kiroillaan ja huudetaan sekä pannaan miestä takaa.

Tämä ei ole luterilaista karttakepillä käskemistä mutta eräänlaista valistustyötä kuitenkin: kannattaa katsoa kuinka kauan ja kenen kanssa pulloja tyhjentää tai päätyy housut kintuissa kontilleen.

Eritteilllä ja genitaaleilla pelaava törkyfilmi sahaa musiikkivideomaisilla leikkauksilla ja rokkaa Ismo Alangon tahtiin, ironisesti totta kai. Luultavasti tämä herättääkin hilpeyttä kohdeyleisössä.

Kyyninen mässäily kaipaisi kuitenkin rinnalleen edes hiukan oikeaa hellyyttä ja tunnetta siitä, että tekijät oikeasti välittävät jostain, edes henkilöistään.Joonas Saartamon väkivaltaisen ja vihaisen Juhan suhde Krista Kososenmääräilevään Tiinaan raottaa ovea vain umpikujalle.

Humanismin puute täyttää keston verellä, virtsalla ja ulosteella.