Ohjaus: Teppo Airaksinen
★★☆☆☆
Suosikkiseuran kannattaminen voi olla turhauttavaa puuhaa, vaikka lempijoukkue sitten olisikin FC Barcelona, Detroit Red Wings tai Los Angeles Lakers. Kaikkia otteluita ei voita kukaan, mutta tappiot kirpaisevat erityisesti niitä faneiksi kutsuttuja henkilöitä, jotka uhraavat vapaa-aikansa ja mielenrauhansa oman seuransa menestykselle.
Kuinka viheliäistä odotus oikein on, kun joukkue on jonnekin potkupalloportaikon puoliväliin juuttunut itäsuomalainen keskivertosakki, siitä kotimainen komedia antaa hersyvän tunnistettavan kuvan.
Kulman pojat (2012) saa nimensä pikkukaupungin kyläseurasta, joka pelaa nelosdivisioonaa. Vaikka joukkueen otteet tällä kaudella ovat herättäneet toiveita noususta sarjaporrasta ylemmäs, välttävänkuntoisen veran harvoja penkkirivejä tuntuu täyttävän vain hurttia huumoria viljelevä kaverinelikko. Kun kaupungin raitille pelmahtava helsinkiläistyttö kaappaa urheiluliikkeeseen jämähtäneen Petrin huomion ja paljastuu rakkaimman vihollisen tähtihyökkääjän entiseksi seurustelukumppaniksi, kesäkuukausien keppostelua uhkaavat rakkauden ja ystävyyden klassiset ristiriidat.
Paljolti alatyyliseen navanalusjankutukseen perustuva poikahuumori haukkaa varmasti liikaa henkilöistä ja saa päähenkilön tuntumaan epätodennäköiseltä kumppanilta fiksun ja kypsän Emmin valinnaksi. Toisaalta pikkukaupunkimentaliteetti, fanikulttuuri ja kouluttamattomien aikamiesten velttoilu puoltavat lapsellisten kikkelijuttujen runsautta. On myös tunnustettava, että luonteva vuoropuhelu idiotismeineenkin on kaikkinensa lähimpänä kaduilla ja kuppiloissa kuultavaa mitä missään muussa tämän vuosituhannen kotimaisessa komediassa.
Teppo Airaksisen luistava ohjaus paketoi kevyen jutun järkevässä ajassa. Selviä lapsuksia ovat sarjan päättyminen muka alkusyksystä ja otteluista kertovissa lehtileikkeissä mielivaltaisesti vaihtuvat päivämäärät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti