Hugo (2011)

Ohjaus: Martin Scorsese

★★★☆☆

3D-elokuva on puhutellut 2000-luvun nuorta yleisöä uutena ihmeellisenä ilmiönä viimeistään James Cameronin vuosikausia viimeistellyn Avatarin (2009) käsittämättömästä kassamenestyksestä. Sisältököyhän Avatarin ulkoisessa loistossa 3D on jo kuvausvaihetta eikä vain päällelyötyä jälkituotantoa, mitä pidetäänkin nykyihanteen lähtökohtana.

Silti tekniikka herättää kysymyksiä ja kritiikkiä muun muassa valon ja värien vaihtelusta perinteiseen filmiin verrattuna, ja osa katsojistakin kokee erikoislasien käytön epämukavana ja silmiä rasittavana. Brittiohjaaja Christopher Nolanin mielestä koko vastakkainasettelu "kaksiulotteisen" ja kolmiulotteisen välillä on turhaa, sillä syvyysvaikutelman kannalta keskeisimmät muuttujat sisältyvät myös edelliseen.

Vaikkei vielä vakuuttuisikaan trendin ylivoimaisuudesta tai ylipäänsä soveltuvuudesta elokuvaan, Hugo (2011) todistaa heti ensimmäisellä kamera-ajollaan pariisilaisen juna-aseman kattorakenteista laiturin ihmisvilinään, minkälaisia katsojan mukaan kaappaamisen mahdollisuuksia tekniikka oikein käytettynä tarjoaa. Tuskin siis tarvitsee liikaa ihmetellä, kuinka 1900-luvun viimeisiin suuriin edelleen työskenteleviin elokuvaohjaajiin maailmassa lukeutuva Martin Scorsese on vanhoilla päivillään tarttunut tilaisuuteen täydentää paljaan karusta mustavalkofilmistä värikylläiseen epookkiin ulottuva tuotantonsa häikäisevällä seikkailuelokuvalla.

Puhtaasti hämmästyksen tasolla lopputulos lyö takuulla ällikällä sekä perheen isot että pienemmät jäsenet. Suomessa elokuvaa pääsevät katsomaan kaikki vähintään viisivuotiaat aikuisen seurassa, enkä voi kuvitella sopivampaa esimerkkielokuvaa hintavasta tekniikasta.

Kirja orpopojasta

Alaikäisiltä kiellettyjen mafiaeeposten erikoismiehenä tunnetun Scorsesen kiinnostus aiheeseen ja vuonna 2008 suomennettuun kirjaan Hugo-nimisestä, komeankokoisia kelloja Gare Montparnassella ajallaan pitävästä vesselistä ei silti liene motivoitunut vain uuden kokeilun kiehtovuudesta. Ohjaajan oma lapsuus ikätovereistaan hieman erakoituneena, elokuvia ahmivana astmaatikkona kummittelee nimittäin mielessä, kun tunteikas tarina 12-vuotiaasta pojanviikarista alkaa avautua.

1930-luvulle sijoittuvan elokuvan muita keskeisiä henkilöitä ovat leluliikkeen äksyilevä omistaja Georges, tämän avulias kummityttö Isabelle sekä jalkapuoli asemavartija Gustav, tarkastaja Clouseaun kaltainen kopeantärkeilevä mutta omalla yksinkertaisella tavallaan inhimillinen koppalakki.

Juonta kuljettaa menneeseen kurottava arvoitus, tulipalossa menehtyneen isän jäämistöstä löytyvä vetolelu, mekaaninen mies, joka kunnostettuna osaisi kuulemma kirjoittaa. Hugo on varma, että itsensäliikuttajassa on viimeinen viesti vanhemmalta, mutta saadakseen vempaimesta selkoa hänen on alistuttava ärhentelevän puotipuksun käskyläiseksi. Salaisuuksien ovet raottuvat lapsenmielestä ja -innosta, joista Scorsesen positiivisesti virittynyt nostalgia ammentaa.

Elokuvan historia

Roolituksiltaan nappiin osuva elokuva on täynnä sellaista lämpöä ja tunnetta sekä kujeilevaa vitsikkyyttä että lempeää ironiaa, joita puitteiltaan prameassa Hollywood-tuotannossa näkee nykyisin tuskin koskaan. Samalla kun se nauttii täysin siemauksin kehittyneen tekniikan hedelmistä tuottaen katsojalle ahautumisen elämyksiä, siinä kumarretaan kauniisti kokonaisen taidemuodon historialle ja pioneereille, joista yhden mysteeriin poika perehtyy.

Meliés oli aikansa kekseliäimpien tehosteiden velho ja Matka kuuhun (1902) hänen tunnetuin elokuvansa, jonka kuuluisassa kohtauksessa avaruusalus osuu kuu-ukkoa silmään. Jo aikaisemmin Scorsese leikkaa mukaan kelloteemaakin kunnioittaen mykkäkoomikko Harold Lloydin viisarista roikkumistempun elokuvasta Tuhannen dollarin nousukas (1923).

Voiko yleisön nuorinta osaa enää hellyttävämmin tutustuttaa elokuvan mahtavaan menneisyyteen kuin näin? Meliésin sanat "elokuvilla on kyky vangita unelmia" saattelevat yleisön niiden uniin.

Hugon tarina ei välttämättä ole syvällisintä mahdollista luokkaa, mutta kertomisen tapa, lumoava visuaalinen tyyli ja yksityiskohtien finessé todistavat tekijänsä rakkaudesta lajiin. En tiedä vielä, onko Hugo taidetta, mutta ainakin parasta mahdollista viihdettä.