Ohjaus: David Fincher
★☆☆☆☆
Ruotsalaisen elokuvabisneksen perusmateriaalia ovat kirjamyynnin kärkeen ponnistaneet jännärit, joista työstetyt filmisovitukset eivät yleensä kohota kulmakarvoja kielialueen ulkopuolella. Postuumisti ilmestyneen Stieg Larssonin romaanitrilogian avaus synkkiä salaisuuksia penkovista toisinajattelijoista herätti kuitenkin uteliaisuutta Euroopan pohjoiskolkan outoihin menoihin.
Siitä kuvattu tympäisevä elokuva Miehet jotka vihaavat naisia (2009) levisi yli kahteenkymmeneen maahan ja oli lopulta ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuin ei-englanninkielinen filmi maailmassa.
Seuraavaksi amerikkalaiset latoivat huipputuottaja Scott Rudinin johdolla taaloja tiskiin saadakseen kuvausoikeudet rankkoja rituaaleja, väkivaltaa ja seksiä tihkuvaan trilleriin, joka sisältää pimeimmät pienyhteisön painajaiset sitten Twin Peaksin. Larssonin sensaatiomainen menestys pakotti kuitenkin huomioimaan alkuperäiset hahmot, nimet ja paikat tarkemmin kuin useimmissa jenkkien kierrättämisessä elokuvissa.
Julkisuudessa liikkuneiden tietojen mukaan Mikael Blomkvistin rooliin harkittiin muun muassa Brad Pittiä, George Clooneya ja Johnny Deppiä, mutta lopulta sen sai lähempänä mielikuvaa oleva vaaleanjäykkä britti, "pohjoismaisempi" Daniel Craig. Rooney Maran eduksi lienee ennakkoon luettu tuntemattomuus suuren yleisön silmissä, mutta elävässä kuvassa hento vartensa ja tyttömäinen gestiikkansa sotivat Lisbet Salanderin fyysistä toiminnallisuutta vastaan.
Kuvattu Ruotsissa
Eliitin vilppiä ruotivan Millenium-lehden päätoimittajan oikeudenkäyntiä seuraava vauraan teollisuussuvun iäkäs patruuna pelastaa julkisesti nöyryytetyn haukan Tukholman mediahälystä kotitiluksilleen kirjoittamaan Vangerin perheen sukuhistoriaa. Käytännössä toimeksianto koskee neljä vuosikymmentä sitten kadonnutta veljentytärtä, jonka kohtalo ei jätä miestä rauhaan. Lumiselle saarelle saapuva tutkija kuulee eripuraisen suvun mahtihenkilöistä, heidän hämäräperäisestä historiastaan ja erimielisyyksistään, samalla kun Lisbet oppii kantapään kautta kaupungissa jutun tai kaksi miehisestä vallankäytöstä.
Katsoja tietää syyllisten mysteeriin löytyvän sisäpiiristä, mutta selventävien vastausten hankkiminen jäiseen maisemaan sulautuvilta henkilöiltä vanhasta jutusta ei ole yksinkertaista.
Pitkiä puhekohtauksia
Kaikesta päätellen Larssonin romaania on toivotonta työstää elokuvaksi ilman uuvuttavan seikkaperäisiä selostuksia ja tietokoneruudun tuijotuksia. Paikoin tekijät kuuluttavat uskollisuuttaan tarinan teemoille, tapahtumille ja tunnelmille päättömyyksiin saakka. Välillä englannin kieli sulautuu ruotsiin ääninauhalla tyydyttävästi, mutta ponnistelun epäjohdonmukaisuus nakertaa illuusiota. Miksi esimerkiksi syntyruotsalaista esittävä Robin Wright vääntää käsittämättömän paksua itäeurooppalaista aksenttia? Ylipitkän filmin lopettamiseksi leuat louskuvat melkein puoli tuntia.
Patriarkaatin painostaminen edellyttää kyseenalaisia keinoja, mutta sosiopaattinen Salander on sitkeä sissi. Paha saa kurjan palkkansa, koska oikeutettua kostoa julistavat sankarit sallivat sen. Perimmiltään vastenmielistä fantasiaa halutaan ahtaa visuaalisen realismin kehyksiin, vaikka mielikuvituksellinen sisältö siintää sfääreissään. Kauhistelun kansankodin kaivoissa vääristyneistä vieteistä ja suttuisista selkkauksista voi vain houkka ottaa vakavana yhteiskuntakritiikkinä.
Sadan miljoonan dollarin luksustuotetta on hankala väittää persoonalliseksi, mutta kuusimetsien korpimaalailu riittänee jenkeille joulusesongin eksotiikaksi. Madonlukujen mestarista ohjaaja David Fincheristä on kouliutunut keski-ikäistyttyään koneiston kuulias konkari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti