Kuningas Litmanen (2012)

Ohjaus: Arto Koskinen

2012

★★★☆☆

Kolmen viime vuosikymmenen kaksi menestyneintä suomalaisurheilijaa ei voisi vähempää muistuttaa toisiaan paitsi ammattilaisina myös ihmisinä.

Mäkihyppääjä Matti Nykänen oli pelottomuutta kysyvän lajin huimapäinen poikkeuslahjakkuus, joka keskittyi kovaan harjoitteluun ainoastaan silloin kuin häntä huvitti, myi naissuhteensa lehdistölle, alkoholisoitui ja päätyi väkivaltarikollisena vankilaan. Jalkapalloilija Jari Litmanen taas tunnetaan perfektionistina, joka ei jätä valmistautumisessakaan mitään sattuman varaan. Salaperäisen vaitelias, turhasta julkisuudesta vetäytyvä ja vain lajistaan puhuva pelaaja elää tavallista perhe-elämää, jota hän ei ole lähtenyt valottamaan suurelle yleisölle.

Uransa jatkoa yhä miettivän nelikymppisen irtautumisvaikeuksista huolimatta hänen kohdallaan ei tarvitse pelätä Nykäsen kaltaista luisua lopettamisenkaan jälkeen. Voi olla, että jo nuorena miehinä menestystä ja mammonaa maistaneista urheilijoista joukkuepelin harrastaja hyötyi turvaverkkoja antaneesta yhteisöstä, josta legendoista langennut ei koskaan päässyt osalliseksi vaan hairahtui kaidalta polulta.

Toisaalta jalkapalloilijan on ollut vaikeampaa nousta yksinäistä uhrautumista palvovassa kulttuurissa sellaisen henkilöpalvonnan, arvostuksen ja yleisen mielenkiinnon kohteeksi kuin vain omalla työllään mitaleita metsästäneen yksilöurheilijan.

Yhtä kaikki heistä molemmista on nyt elokuva, mutta ikävä kyllä vain jalkapalloilijasta tämän uran arvoinen. Arto Koskisen pieteetillä tehty dokumenttielokuva Kuningas Litmanen (2012) on kokonaan toista maata kuin Nykäsen yksityiselämän mahalaskulla mässäilevä Aleksi Mäkelän Matti (2006), joka halusi vain hyötyä alentuneella itsesuojeluvaistolla varustetusta lööppisankarista.

Maalta maailmalle

Koskinen ei avaa rakoa tirkistelylle vaan panostaa nousujohteisen uran omaan dramaturgiaan. Sille pienen ja vaatimattomasti kansainvälisillä kentillä pärjänneen maan kansallisesta amatöörisarjasta eurooppalaisten huippujoukkueiden riveihin päätyneen pelaajan tie tarjoaa paljon. Ensimmäiset puheenvuorot kohteen ohella kuullaan palloa lapsesta asti rakastaneen pojan perisuomalaisilta vanhemmilta ja muilta lähimmiltä. Ne avaavat yleisemminkin maailman kärkeen tähyilevien ajatusmaailmaa, jossa määräävänä haluna on vain harjoitella ja tulla paremmaksi.

Vaikka Litmanen olikin jo viimeisinä Suomen vuosinaan liian taidokas tänne, hyppy silloisen suurseuran Ajaxin pelaavaan miehistöön vei vuoden. Sen loiston taannut huikea pelaajasukupolvi nosti pelipaikkakohtaisten listojen kansainväliseen kärkeen muun muassa hyökkääjä Patrick Kluivertin, laituri Marc Overmarsin, de Boerin puolustajaveljekset ja maalivahti Edwin van der Sarin.

Silti heistä suurin oli Litmanen, joukkueen paras maalintekijä ja pelin sielu, joka sijoittui parhaimmillaan kolmanneksi France Football -lehden äänestyksessä maailman parhaasta pelaajasta - saavutus sekin, jota ei tahdo oikein edes käsittää. On yksi juttu lukeutua eliittiin joittenkin pohjoisten kansojen keskinäisissä karkeloissa ja toinen planeetan kilpailluimmassa lajissa.

Voi jossitella dokumentin tavoin, mitä muuta Litmanen olisi vielä voinut saavuttaa. Aikaisessa vaiheessa alkanut loukkaantumiskierre ja vain alussa onnistuneilta vaikuttaneet seurasiirrot Ajaxin jälkeen ovat tehneet urasta rikkonaisen, vaikka hänen merkitystään maajoukkueen kantavana voimana ja lajin yleisenä mannekiinina pitkälle 2000-luvulle ei kiistä kukaan. Muun muassa Xavi ja Carlos Puyol Barcelonasta ja Steven Gerrard Liverpoolista todistavat kameralle kunnioituksesta, jota kumma kyllä puuttui Ajaxin johdolta ja joiltain pelaajilta kiertolaisen palatessa seuraan.

Pyrkimyksenä urheilijakuva

Arto Koskiselle avautuu monia ovia ja mahdollisuuksia, joihin hän ei kai olisi päässyt käsiksi ilman päähenkilönsä kuuluisuutta. Tavalliselle penkkiurheilijalle mestarivalmentaja Louis van Gaalin analyysit antavat uutta. Ohjaajan osuutta on vetävä kerronta, jota maustavat dramatisoidut leikkaukset tyhjällä kentällä pomputtelevaan Litmaseen. Kuvat käyvät vertauksiksi harjoittelun perimmäisestä yksinäisyydestä, josta paljon sivussa ollut pelaaja tietää enemmän kuin toivoisi. Äänimaisemaltaan dokumentti on harvinaisen tyylikäs.

Kokonaisuus on onnistunut nimenomaan urheilijakuvana. Henkilödokumentti se ei edes pyri olemaan, eikä olematonta voi arvostella. Litmasen hieman jurosta tai ainakin varovaisesta julkiminästä kuoriutuu silti humoristisuutta ja herkkyyttäkin, kun puhe kääntyy edesmenneisiin tai yhden Unkari-ottelun viime hetkiin.

Katsojalle syntyy niitten perusteella käsitys ja tunne kotimaisen jalkapalloilun suurlähettiläästä ja ihmisestä, josta suuren maailman supertähdet puhuvat mielellään kauniisti. Otsikkoon nostamani kuvaus tulee sairaslistan pituudelle lempeästi hymyilevästä lempinimestä.