Killer Joe (2011)

Ohjaus: William Friedkin

2011

★★★☆☆

Juuret amerikkalaisen viihdeteollisuuden tyrkyttämän verisen roskaviihteen nykyiselle asemalle kulttuurimme muka kontrolloituna osana ulottuvat reaganismin nousuun jenkkipolitiikan keskiöön 1970– ja -80-lukujen taitteessa ja sen keulakuvikseen toimintaelokuvassa nostamiin hädin tuskin puhekykyisiin muskelimiehiin.

Kehityksen varhaisiin kriitikoihin lukeutui ohjaaja William Friedkin, joka on maksanut sopeutumattomuudestaan kovan hinnan myöhemmän uransa kohtuuttoman pitkänä laskukautena. Huipulla ollessaan hän rikkoi perinteisen mäiskeen myyttejä poikkeuksellisen ankaralla ja johdonmukaisella moraalillaan. Friedkinille yhteiskunnassa lisääntynyt väkivalta ei ole itseriittoista, vaan sen kasvu perustuu ympäristön yleiseen arvoromahdukseen.

Rikoselokuvan hyisen klassikon Elää ja kuolla L.A:ssa (1985) karski etsivä ja hänen petollinen peilikuvansa, rahanväärentäjä, elävät maailmassa, jossa kaikki on kaupan. William Peter Blattyn romaanista muokattu Manaaja (1971) puolestaan epäilee, etteivät kirkko, perhe tai lääketiede voi vahvemmalleen vihtahousulle mitään.

Teksasilainen junttiyhteisö

Jos edellisissä vasta pääteltiin, etteivät instituutiot voi pelastaa ketään, lähtee ajatus nyt jo siitä, että kaikki ovat yhtä turmeltuneita ja syyllisiä. Se varmaan heijastelee Tracy Lettsin näytelmän ohi Friedkinissäkin tapahtunutta kyynistymistä hänelle kasaantuneista vastoinkäymisistä, mutta onneksi elokuvan tapahtumat ladotaan mieluummin absurdin naurun kuin latistavan katkeruuden saattelemina.

Kotimaassaan Yhdysvalloissa se jumittui silti vuoden levityslimboon. Syyksi on helppo nimetä silmille iskevä väkivalta, mutta sylttytehtaan jäljet löytyvät jälleen kerran koneiston kaksinaismoraalista. Onneksi ohjaajan maineella on vielä katetta Euroopassa ja myös Suomessa, joten mekin näemme teoksen oikeassa katsomisympäristössään.

Virallisten laitosten heikkouden läpivalaistuaan Friedkin kohdistaa katseensa ihmiseen muodollisten asemien takaa teksasilaisessa junttiyhteisössä. Lyötävänironisessa teoksessaan hän sivaltaa pikkusieluisten ahneutta ja itsekkyyttä kädestä suuhun -kamppailuun kärjistyneessä kapitalismissa, jossa ei ole toivoa. Ohjaaja tölväisee tilaisuuteen tarttuvien itseaiheutettua epäonnea kuin Coenit konsanaan, mutta hänen mustaan huumoriinsa verrattuna veljekset vaikuttavat vain kujeilevilta koulupojilta.

Kuin testatakseen yleisöään hän pestaa filmiinsä vähäpukeisista hurmurirooleista tunnetun Matthew McConaugheyn, jonka muodonmuutos moralisoivaksi palkkamurhaajaksi on hätkähdyttänyt monia. Omaa etikettiään noudattava ja siitä poikkeamat vain itselleen salliva tappaja on todellisuudessa korruptoitunut poliisi, joka maksetaan mukaan velkaongelmaan juuttuneen huumeveikon vakuutuskeplotteluun. Se edellyttää nuoren miehen äidin surmaamista ja koko perheen suostumista suunnitelmaan. Kuten arvata saattaa, juttu mutkistuu matkalla, jolloin kieron kytän pantikseen vaatima kaunis mutta yksinkertainen tytär nousee kysymyksenasettelun keskiöön.

Kukaan ei ole sankari

Killer Joe (2011) nostaa konservatiivien lisäksi myös liberaalien kulmakarvoja läimiessään valkoisen roskaväen hitautta välkehtivillä hammasrivistöillä varustetuilla filmitähdillä, joista sileäposkista Emile Hirschiä ei oikein voi ottaa tosissaan. Onneksi siinä ei kuitenkaan tarjoilla sankarillisia samastumisen kohteita muutenkaan eikä sen ryöpsähdyksissä ole hohdokkuutta. Oikeuttakin jaetaan vain mielivaltaisen oikukkaissa kohtauksissa, joista yhdet hymyilyttävät vinosti ja toiset ovat luotaantyöntäviä.

Identifioitumisen mahdottomuus tekee elokuvasta uskaliaan, vaikkei allekirjoittaisikaan väitettä eksploitaatiosta. Täysi luopuminen humanismista etäännyttää silti yhteisön kollektiivista rappiota ja rahanvaltaa yönmustasti ruoskivasta teoksesta.