Kvartetti (2012)

Ohjaus: Dustin Hoffman

★★☆☆☆

Roman Polanskin Pianistin (2002) palkittuna käsikirjoittajanakin tunnetun Ronald Harwoodin kynäilemästä, ikääntyneistä oopperalaulajista kertovasta ilmestyi Britanniassa 1990-luvun lopulla. Suomeen se saatiin kolme vuotta myöhemmin Helsingin kaupunginteatteriin, missä näytelmää esitettiin täysille saleille miltei vuosikymmenen ajan. Meillä pääosanelikkoa esittivät alkuperäiskokoonpanossa Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, jonka Antti Litja korvasi viimeisiksi vuosiksi.

BBC:n tuottama näytelmäelokuva ei lavenna tarinaa paljoakaan sen keskeisen tapahtumapaikan, eläköityneille taiteilijoille varatun yksityisen vanhainkodin ulkopuolelle. Kyseinen laitos on varakkaiden lahjoittajien tukema eliitin kartano luonnon helmassa, missä ansaittuja joutilaan päiviä viettävät asukkaat veistävät vitsiä, hakkailevat hoitajia ja pelaavat krokettia pihanurmella sekä vähän laulaa harjoittelevat.

Aina parhaimpiinsa pukeutuneiden ja viimeisen päälle tällättyjen vanhusten elämä vehreinä kumpuilevien nummien ja ikuisen auringonpaisteen syleilyssä lähentelee ruusuilla tanssimista. Elokuvaversio on siis aikuisten satu varttuneille, vaikka iltaruskon tosiasia kevyesti kummitteleekin tarinan käänteissä ja kirjoittajan kerrotaan ideoineen näytelmän oopperalaulajien vanhuuden paratiisista Italiassa.

Vanha suola janottaa

Kvartetin (2012) juonta lähdetään rakentamaan vanhainkodin tulevaisuudesta heränneen huolen varaan. Lähestyvässä konsertissa on tarkoitus vakuuttaa hyväntekijät näkemään talon arvo ja raottamaan kukkaronnyörejään entistäkin avokätisemmin. Katsojalle taloudelliset ongelmat säilyvät arvoituksena, koska vaikeuksia ei voi lukea mistään ulkoisesta.

Inhimillisempää draamaa kehitellään henkilösuhteista, erityisesti kartanoon uutena asukkaana vastentahtoisesti saapuvan laulajadiivan ja tämän jo siellä olevan entisen aviomiehen tulehtuneista väleistä. Edellinen on näet nuorena uraan luodessaan hylännyt jälkimmäisen tylysti, mitä tämä ei ole yhä palavista tunteistaan huolimatta kyennyt antamaan anteeksi. Komediallisempaa puolta taas edustaa eritoten Billy Connollyn esittämä sutki häntäheikki, ikämiehenäkin talon naisille jatkuvasti filirttaileva sympaattinen lurjus, joka koettaa parittaa edelliset yhteen edes esiintyvinä taiteilijoina.

Puhtaasti tarinaa arvioiden vanhainkodin jatkosta elokuvan alussa väläytetty väite painautuu oudosti unohduksiin, eikä gaalailtaa varten muutenkaan valmistauduta ainakaan liikaa. Sivurooleihin pestatuille entisille huippumuusikoille olisi suonut enemmän varsinaisen osaamisensa esiin tuovaa aikaa, mutta cameo-kuriositeetteinakin pienissä osissa on oma itunsa.

Näyttelijät edellä

Suomessakin elokuvayleisö vanhenee suurten ikäluokkien mukana, joten on sinänsä virkistävää nähdä pitkästä aikaa komedia, jonka kaikki keskeiset roolit yhtä lääkäriä lukuun ottamatta on täytetty vähintään seitsemänkymmentä vuotta täyttäneillä pitkän linjan veteraaneilla. Connollyn lisäksi kvartettiin kuuluvat monista brittituotannoista tutut kasvot Tom Courtenay, Pauline Collinsja Maggie Smith, joka on nuoremmalle elokuvayleisölle Harry Potter -filmisarjan professori Minerva McGarmiwa.

Lopputulos on hilpeänkaihoisa tunnelmapala kaiken katoavuudesta, sen kauniin, jota emme enää koskaan saa sellaisenaan takaisin ja jonka tilapäisyyteen meidän on vain jotenkin sopeuduttava. Lähempänä loppua kuin alkua aikaa on vähän, jolloin viimeistään on syytä luopua turhasta katkeruudesta.

Itsekin jo 75-vuotias amerikkalainen filmitähti Dustin Hoffman on ohjannut suositusta näytelmästä esikoiselokuvanaan näyttelijäkollegansa osasuoritukset esiin nostavan mukavasti mutkattoman teoksen, jossa konkaria ei voisi vähempää kiinnostaa oman kädenjälkensä alleviivaaminen.