Leijonasydän (2013)

Ohjaus: Dome Karukoski

★★☆☆☆

Dome Karukosken elokuva ei varsinaisesti ota osaa tarpeelliseen poliittiseen ja yleiseurooppalaiseen keskusteluun talouskriisin kiihdyttämästä äärioikeiston uhasta, joka meillä Suomessakin on nostanut päätään viimeisten vuosien aikana aina poliittiselle ylätasolle eduskuntaan asti, missä populistipuolueen kansanedustajan vieras muisti isäntäänsä natsitervehdyksellä.

Vuosi sitten näkyvää vasemmistopoliitikkoa vastaan hyökättiin kaasusumutteella, kun hän osallistui puhetapahtumaan. Poliisi rauhoittelee kansalaisia sanomalla, että suomalaiset uusnatsipiirit ovat kuitenkin pienet ja hyvin hallinnassa, mutta virkavallan kolhiintunut maine ei välttämättä tue sanomaa.

Katsoja, joka kaipaisi Karukosken ohjaamalta ja Aleksi Bardyn käsikirjoittamalta elokuvalta poleemista, älyllistä ja yhteiskunnallista otetta, pettyy, sillä tekijät käyttävät aihetta lähinnä viitekehyksenä pohdinnalle erilaisuuden hyväksymisen ja itsensä muuttamisen mahdollisuudesta. Yleisinhimillistä tulokulmaa ei tietenkään voi moittia, mutta voin ymmärtää heitäkin, jotta toivoisivat muutakin.

Uusi alku

Karukoski on aikaisemmissa töissään monesti peilannut varttuvien nuorten henkistä ja usein fyysistäkin murroskohtaa, tutuksi tulleesta kasvuympäristöstä irtautumista. Kahdessa viimeisimmässä, Napapiirin sankareissa (2010) jaLeijonasydämessä (2013), näkökulma on jo vähän vanhemmissa, silti oman aikuisuutensa suuntaa yhä määrittelevissä keskenkasvuisissa yksilöissä.

Ohjaaja pääseekin lähemmäs ihmismielen pohjavirtoja kuin kertaakaan aiemmin, mutta edelleen hyväksyy tarinassa outoja aukkoja, jotka syövät elokuvan uskottavuutta etenkin uusnatsipäähenkilön kehityskertomuksen ulkopuolella.

Kaljupäinen väkivaltarikollinen koettaa rakentaa arkensa uudelleen vankilatuomionsa kärsittyään, vaikka entinen elämä katkeruutta erivärisiä maahanmuuttajia kohtaan lietsovien aatetoverien seurassa vetää edelleen puoleensa jonkinlaisesta velvoitteesta.

Peter Franzénin Teppo on kuitenkin päättänyt muuttua ja tilaisuuden tarjoaa tutustuminen yksinhuoltajaäitiin (Laura Birn), joka sanavalmiina seireeninä nappaa tämän koukkuunsa. Suhde ei kuitenkaan synny helposti, sillä nainen ei heti oivaltanut sänkykumppaninsa taustaa eikä mies tiennyt Sarin tummaihoisesta lapsesta. Voiko väkivaltaisesta aatteesta päästä irti ja millä hinnalla?

Leijonasydän rakentuu yhdelle suurelle takaumalle. Kokenut katsoja tulkitsee sen jo varhain merkiksi dramaattisille käänteille. Karukoski ei kuitenkaan kiirehdi niitä kohti, mikä on elokuvan vahvin valtti. Se on sujuvasti rytmitetty ja ilmaistu.

Humanisti ja rasisti voivat katsoa elokuvan yhdessä, sillä se vetoaa tunteisiin. Edellinen nauttii suvaitsevasta sanomasta, jälkimmäinen marttyyrimentaliteetista, joka on varomaton veto elokuvantekijöiltä. Jasper Pääkkönen näyttelee Tepon nuorempaa, natsismin iskulauseita sydänverellä mölisevää velipuolta sopivan häiritsevästi, mutta hahmon kaaren loppu ei vakuuta.

Väkivalta ei kosketa

Elokuvan ikärajaa reivattiin ylöspäin ensi-illan alla. Realistiset pyrkimykset huomioiden vaikuttaakin erikoiselta, ettei vaivaton väkivalta aiheuta oikeastaan lainkaan näkyviä traumoja Sarin nuorelle pojalle, jota puolituttu Teppo täysin yllättäen ja oudosti jää kaitsemaan pitkäksi aikaa yksinään. Äidin poissaolon hyväksyisi mutta yhteydenpidon katkeamista kokonaan on vaikeampi nielaista, sillä juuri se selittää jo ennalta annettujen ongelmien kärjistymisen kohtalokkaiksi.

Pojan älykkään ja menestyneen isän (Jani Toivola) suhteesta kansanomaisempaan tarjoilijaäitiin ei kerrota senkään vertaa, mikä alkaa jännitteiden kasvaessa vaikuttaa käsikirjoituksen ongelmalta.

Leijonasydän näyttää kyllä tyydyttävästi, kuinka vaikea menneisyyttä on jättää taakseen mutta sortuu samalla ääripäiden yksinkertaistuksiin. Uusnatsit ovat tietysti räjähdysherkkiä lihaskimppuja haastamassa riitaa ja reiluja vanhusten auttajia.

Aihepiiri ei ole helpoimmasta ja myyvimmästä päästä. On hienoa, että siihen silti tartuttiin. Elokuvan ajatuksen ja tarkoituksen ymmärtää, vaikka kaava kulkeekinAmerican History X:n (1998) linjoilla ilman sairaan aatteen perusteellista läpivalaisua.

Kirjoitus on julkaistu ensin Demokraatissa.