Ohjaus: Noah Baumbach
★★☆☆☆
Enemmän elokuvaharrastajien kuin suuren yleisön suosikiksi kavunneen Noah Baumbachin koomissävyinen kuvaus tiedostavista kaupunkilaisista ei leimaudu pelkäksi pastissiksi toiselle mustavalkoiselle New Yorkin ylistykselle Manhattanille(1980), vaikka rakkaudessa epävarmojen ja kulttuurista elävien haihattelijoiden ontuvassa etsinnässä onkin paljon yhtäläisyyttä Woody Allenin sarkastiskriittisiin elokuviin.
Baumbachin tyyli ei kuitenkaan suosi puheensorinasta erottuvien neuroosien ylenmääräistä liioittelua vaan pikemminkin niiden tekemistä höyhenenkevyiksi.
Frances Ha (2013) ei petkuta katsojaa koettamalla olla muuta kuin heti esittää, eikä se näin synkenny oikeaa ikäänsä hapuilevammin käyttäytyvän nimihenkilön matkassa pohtimaan sen syvemmin, minkälaisia vaihtoehtoja tanssiryhmässä harjoittelijaksi juuttuneella naisella voisi olla myöhemmässä elämässään.
Käsikirjoituksen osuvin ja hauskin letkautus kuullaan Francesiin vasta tutustuneelta tytöltä kesken illanvieton, kun hän kuvailee Francesia ulkoisesti vanhemmaksi mutta henkisesti nuoremmaksi kuin tämän ikä, 27, antaisi olettaa.
★★☆☆☆
Enemmän elokuvaharrastajien kuin suuren yleisön suosikiksi kavunneen Noah Baumbachin koomissävyinen kuvaus tiedostavista kaupunkilaisista ei leimaudu pelkäksi pastissiksi toiselle mustavalkoiselle New Yorkin ylistykselle Manhattanille(1980), vaikka rakkaudessa epävarmojen ja kulttuurista elävien haihattelijoiden ontuvassa etsinnässä onkin paljon yhtäläisyyttä Woody Allenin sarkastiskriittisiin elokuviin.
Baumbachin tyyli ei kuitenkaan suosi puheensorinasta erottuvien neuroosien ylenmääräistä liioittelua vaan pikemminkin niiden tekemistä höyhenenkevyiksi.
Frances Ha (2013) ei petkuta katsojaa koettamalla olla muuta kuin heti esittää, eikä se näin synkenny oikeaa ikäänsä hapuilevammin käyttäytyvän nimihenkilön matkassa pohtimaan sen syvemmin, minkälaisia vaihtoehtoja tanssiryhmässä harjoittelijaksi juuttuneella naisella voisi olla myöhemmässä elämässään.
Käsikirjoituksen osuvin ja hauskin letkautus kuullaan Francesiin vasta tutustuneelta tytöltä kesken illanvieton, kun hän kuvailee Francesia ulkoisesti vanhemmaksi mutta henkisesti nuoremmaksi kuin tämän ikä, 27, antaisi olettaa.
Kliseistä kuvastoa
Baumbach hyödyntää kliseistä kuvastoa minusta melko viehättävästi. Kallis New York ei merkitse taloudellisesti vaivoin kituuttavalle päähenkilölle syrjäyttävää köyhyyttä vaan syitä istuskella rauhassa leveillä ikkunalaudoilla, nauttia alkoholia palotikkailla ja höpötellä omiaan hyvässä seurassa.
Välitekstit jakavat ohuen juonen eräänlaisiin lukuihin eri osoitteista, joihin Frances elokuvan aikana päätyy. Ratkaisu on perusteltu rakenteen jäsentymisen näkökulmasta. Paras ystävä löytää itselleen Francesin mielestä sopimattoman miehen, mutta Francesin itsensä tie vie hetkeksi myös kotiseudulleen ja Pariisiin. Koska ”oikea” elämä, jos sellaista on, oikein alkaa?
Positiivisesti tulkittuna komedia tavoittaa jotain tämän päivän yli-ikäisten nuorten haluttomuudesta aikuistua ja ottaa vastuuta omasta tulevaisuudestaan. Ei sillä, etteikö päähenkilö olisi siihen valmis, mutta hän ei vain ihan vielä toivoisi luopuvansa unelmistaan. Karu realiteetti, että sekin päivä koittaa jossain tämän elokuvan ulkopuolella.
Kirjoitus on julkaistu ensin Demokraatissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti