Meidän musiikkimme (2004)

Ohjaus: Jean-Luc Godard

★★★☆☆

Jean-Luc Godard ei ole tehnyt elettäkään miellyttääkseen edes ihailijoitaan moneen vuosikymmeneen. Myöhäiskauden teokset uppoutuvat yhtä usein filosofiseen ja poliittiseen ajankohtaisanalyysiin kuin laventavat perinteisen elokuvan muotoa ja estetiikkaa. Puhutaan runosta, esseestä ja videotaiteesta, koska elokuva on opittu ymmärtämään lineaarista juonta seuraavana kuvallisena näytelmänä.

Niin erilaisia kuin esimerkiksi Andrei Tarkovski, Godfrey Reggio ja Godard keskenään ovatkin, he kaikki kyseenalaistavat tradiot ja todistavat muunlaisenkn mahdollisuudesta. Godard on kuitenkin ainoa, jonka elokuvia ei tahdota uskoa elokuviksi.

Meidän musiikkimme (2004) on sekin todistuskappale, joskin nuorta Godardia vastaan. Hän tarvitsee sittenkin elokuvan tekemiseen muutakin kuin tytön ja aseen.

Cannesin kilpasarjaan kelpuutettu teos jakautuu kolmeen osaan, Dantea mukaillen Helvettiin, Kiirastuleen ja Paratiisiin. Jaksoista kymmenminuuttisessa avauksessa vedetään johtolankaa sotahistorian virheistä nykypäivään. Huiman ääni- ja kuvakollaasin avustuksella päätellään, että pieleen vieläkin menee.

Sarajevon kaduilla elokuvan muutamat henkilöt, Godard omana itsenään, jatkavat maailmantilan ja sen kuinka tätä aluetta hallitaan ruotimista löytämättä kulttuurin kehityksestä paljon hyvää sanottavaa. Lyhyessä loppujaksossa laiskat amerikkalaissotilaat valvovat taivaan porttia.

Sarajevo on elokuvassa paikka, "missä sovinto näyttää mahdolliselta". Häivähdys optimismia tekee teoreettisen tuntuiselle käsite-elokuvalle hyvää, muttei kuitenkaan eheytä sitä.

Kenties kannattaakin lähteä siitä, että Godard vaatii ajattelun vallankumousta, "sillä palavasta talosta ei kannata lähteä pelastamaan huonekaluja". Onnistuuko se äärivasemmalta tulevan älykköohjaajan viisauksilla, on epäolennainen kysymys. Keskeistä on pysähtyä ja miettiä itse. Godard tarjoaa välineitä enemmän kuin yksikään elokuvaohjaaja maailmassa.