Ohjaus: Kathryn Bigelow
★★★☆☆
Salimäärän romahdus kaupungeissa sekä jäljellä olevien esitystilojen keskittyminen suurelle teatteriketjulle puristavat ajattelevia aikuisia varten tehdyt asiaelokuvat yhä ahtaammalle. Ellei ohjaajan nimi ole jo valmiiksi tuttu tai elokuva niittänyt palkintoja kuuluisilla kansainvälisillä filmifestivaaleilla, reitti suomalaisille valkokankaille on varmasti tukossa.
Niinpä jopa sellainen Hollywoodissa taaloja takonut elokuvantekijä kuin Kathryn Bigelow sai odottaa pitkään tietoa siitä, jääkö hänen Venetsiassa palkittu teoksensa Suomessa muutamaan syksyn festivaalinäytökseen.
Se kun ei kumarra valtavirran katselutottumuksia tai päästä kuuluja tähtinäyttelijöitä kiillottamaan kilpeään tärkeän aiheen siiveellä. Guy Pearcen, David Morsen ja Ralph Fiennesin pienet roolit pysyvät tiukasti ohjaajan hyppysissä.
Lopulta jonkinlaista ammattiylpeyttä ja moraalista valveutuneisuutta osoitti Nordisk Film kiinnittämällä teoksen ohjelmistoonsa kokonaisen yhden kopion voimalla. Juuri tällaisissa tapauksissa levittäjiltä kysytään kaukonäköisyyttä.
Miinusmerkin hyväksyminen yksittäisen elokuvan tilinpidossa toiminnan yleisen ja erityisen uskottavuuden takaamiseksi on mielestäni kannattava vaihtokauppa. Sitä paitsi aina joskus yleisökin yllättää.
Kaksi ylitse muiden
Näkemistäni Irakin sotaan sijoittuvista elokuvista kaksi nousee ylitse muiden. Osallistuvan dokumentin uranuurtajasta vakuuttavan loikan fiktioiden maailmaan tehneen Nick Broomfieldin Battle for Haditha (2007) perustuu tositapaukseen amerikkalaisjoukkojen siviileihin kohdistamasta kostoiskusta. Suomessa kriittinen puheenvuoro on nähty Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla kuten nyt ensi-iltansa saava The Hurt Lockerkin (2009).
Elokuvaan käsikirjoituksen laatinut journalisti Mark Boal tiedetään viimeistään nyt taistelemisen todellisuuteen ihanteettomasti suhtautuvaksi älyköksi. Hänen avartavaan tekstiinsä perustuu myös Paul Haggisin parin vuoden takainen kotirintamatilitys In The Valley of Elah (2007).
Teema, joka siinä jää alakuloisen dekkarijuonen sivupoluksi, nousee nyt sisällön keskeiseksi kysymykseksi.
Boal ei edelleenkään vaadi vastauksia ikäväksi taakaksi muodostuneen operaation oikeutuksesta, vaan haluaa ymmärtää psykologisesti kiehtovaa ilmiötä, jossa rintamalle vapaaehtoisesti värväytyvät sotilaat alkavat elää vain jännityksestä saamastaan piikistä.
Nämä adrenaliiniriippuvaiset sotanarkomaanit sopeutuvat huonosti koneiston imagokampanjoihin ja tavalliseen arkeen, eivätkä he kapinallisina sovellu oikein armeijankaan hierarkiaan.
Keskushenkilöään jalustalle nostamatta elokuva osoittaa juuri tällaisen hurjapään merkityksen tehtävissä, jotka eivät muiden pirtaan sovi.
Ohuessa juonessa kaikkein vaarallisinta työtä arvaamattomissa oloissa tekevän pommiryhmän ottaa komentoonsa riskejä kaihtamaton purkutilastojen ykkönen. Esimiehen tiedustellessa häneltä parasta tapaa tehdä pommi vaarattomaksi, vastaus tulee ilmeenkään värähtämättä: ”Kuolla”.
Asiaa alusta loppuun
Tekijöiden asiantuntemus ei herätä pienintäkään epäilyä. Hektiselle tyylilleen uskollisella, mutta tempoilua välttävällä uutisrealismilla Kathryn Bigelow tavoittaa kolmikon sisäiset jännitteet, päivittäisen pelon ja tunteiden takalukkoa sulattavat kosteat iltamenot. Tietty sieluttomuus rooleissa lieneekin tarkoituksellista.
Metodista nouseva näkökulma ei salli nähdä irakilaisiakaan myönteisessä valossa. On vain uhreja ja pyöveleitä tai toimettomia sivullisia. Siksi amerikkalaiskomentajan öinen kiihkoutuminen nuoren pojan kuolemasta vaikuttaa harkitsemattomalta yritykseltä hänen humanisoimisekseen. Voi taas hiukan surullisena todeta, kuinka vaikea laji sympatiankalastelu on.
Silti elokuvan ankaraa katsantoa aatteettomasta sodasta täytyy arvostaa. Miehityksen poliittinen motiivi on tiedetty jo pitkään joksikin muuksi kuin demokratian ilosanoman levittäminen. Rintamalla tuskailevat lähinnä huonosti koulutetut Yhdysvaltain ylijäämäkansalaiset paremman tekemisen puutteessa.
Lopussa on huimaava kohtaus kotiseudulleen palanneen sotilaan kauppareissulta, minne ohjaaja leikkaa suoraan kaukomaan kovilta kaduilta. Tavaratalon yltäkylläisyydessä on pyörryttävää komiikkaa, mutta ehkä sittenkin enemmän tragiikkaa.
Kysymys kun kuuluu: tuttu toivoton tyhjyys vai kuristava kuolemanläheisyys?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti