Menneisyys (2013)

Ohjaus: Asghar Farhadi

★★★★☆

Nelikymppinen iranilainen Asghar Farhadi on murtautunut voimalla Pohjois-Amerikan ja Euroopan elokuvamarkkinoille käyttäen astinlautanaan festivaaleista edelleen arvostetuimpia Cannesin ja Berliinin filmijuhlia ja huipentaen Oscar-patsaaseen vieraskielisten elokuvien sarjassa viime vuonna.

Kuvani ohjaajasta olisi taatusti täydempi, jos olisin nähnyt 2000-luvun alkupuolella uransa käynnistäneeltä elokuvantekijältä vielä ainakin About Ellyn (2009), Berlinalessa palkitun läpimurtonsa. Monesta muusta merkittävästä iranilaisohjaajasta poiketen hänen tuoreimmat teoksensa sijoittuvat suurkaupunkien hyörinään.

Monisyisiä kudelmia

Kahdessa uusimmassa teoksessaan Farhadi rakentelee lähtökohdiltaan sangen selvärajaisista perhedraamoista monisyisiä kudelmia, joiden langat kiertyvät yhteiskunnallistenkin rakenteiden ja rajoitteiden ympärille. Nykypäivään sijoittuvista elokuvista Nader ja Simin: Ero (2011) ei ole nimestään huolimatta vain yksittäisen liiton päättymistä ruotiva raportti vaan välirikon epäsuoriakin heijastusvaikutuksia ympäristöön tarkkanäköisesti puiva lavea fresko vuorottelevine näkökulmineen ja niistä avautuvine tulkintahorisontteineen.

Ranskalaisena tuotantona valmistunut Menneisyys (2013) jatkaa tavallaan siitä käynnistyessään avioliittonsa arjen jo neljä vuotta sitten päättäneen mutta juridista pistettä sille vasta nyt lyövän parin tapaamisesta Pariisissa, minne iranilainen mies on matkustanut päätöstä varten. Lyhyen johdannon päättävä otos lentokentän parkkipaikalla auton takaikkunasta katsomaan kääntyvistä henkilöistä on symbolinen, sillä tapetille nousevat tehdyt virheet.

Henkinen takalukko puristuu tälläkin kertaa sitä tiukemmaksi mitä ehdottomammin joustamattomat ihmiset pitäytyvät uskomuksissaan ja takertuvat periaatteisiinsa. Impulsiiviset hätäratkaisut paljastuvat kestämättömiksi.

Paljasta ja paljastavaa realismia

Käsikirjoituksen erinomaisuutta täydentävät koreilemattomien näyttelijöiden yhtäaikaa karheankiivaat ja herkänrujot tulkinnat. Vaikka realistinen draama rakentuu monesti äänekkäillekin yhteenotoille, se on ohjattu äärimmäisen hienovaraisesti ja vivahteikkaasti.

Asetelma, jonka henkilöpalasia ovat miehen ja vaimon lisäksi jälkimmäisen uusi kumppani ja heidän kummankin lapset, avautuu kärsivällisyyttä kysyen ja osoittelematta. Niinpä ollaankin jo teoksen toisella puoliskolla ennen kuin katsoja saa esimerkiksi tietää tärkeistä henkilösuhteista ja menneessä tapahtuneiden ajallisista kiintopisteistä.

Muotoon mahtuu miltei dekkarimainen rakenne, mutta sitä ei ensimmäiseksi miellä sellaiseksi.

Tapaus, joka hiertää teini-ikäisen tyttären mieltä kapinallisuuteen saakka ja on elokuvan kulkuun vauhtia puskeva dynamo, koskee äidin tulevan miehen koomassa makaavaa vaimoa. Tyttö oireilee pahasti, koska tuomitsee jyrkästi uuden suhteen. Hurskaat toiveet mahdollisuuden myöntämisestä kaikuvat kuin kuuroille korville, koska pettymyksiä aiheuttaneilla aikuisilla ei ole antaa uskottavia vakuutteluja.

Avoimia kysymyksiä

Kun elokuvan tarinan kirjoittaa auki paperille, se voi tuntua halvalta melodraamalta uusioperheineen, masennusta potevine henkilöineen ja repivine juonenkäänteineen. Lopputulos on kaikkea muuta, kellontarkka, hillitty ja katkeruudesta luopumisen ja anteeksiannon teemoineen sivistyneen syvällinen elokuva. Aineksia on kieltämättä paljon, mutta Ashgar Farhadi hallitsee ne minusta nyt vielä paremmin kuin teoksen edeltäjässä.

Sen aikana katsoja huomaa vaihtavansa monta kertaa myötätuntonsa kohdetta sitä mukaa, kun valheiden, vaikenemisten ja salaisuuksien merkitykset täsmentyvät. Todistustaakka siirtyy henkilöltä toiselle, koska kertomukset osoittautuvat epäluotettaviksi, mutta jokaista voi myös ymmärtää puutteistaan huolimatta.

Humaani taideteos palaa prologin symboliseen kuvakieleen lopussa, kun eräs henkilöistä joutuu päättämään elämänsä suunnasta. Hän tekee valinnan, mutta surumielisen elokuvan vaitelias lopetus ei ratkaise mitään.