Zero Dark Thirty (2012)

Ohjaus: Kathryn Bigelow

★★☆☆☆

Uteliailta suljettuun linnoitukseen teloitetun Osama bin Ladenin kuolema päätti ainakin symbolisesti yhden aikakauden Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Sota terrorismia vastaan ei silti loppunut, mutta amerikkalaisille hänen surmaamisensa merkitsi oikeutetun koston toteutumista heidän maaperälleen suoritetuista itsemurhaiskuista, joissa kolmetuhatta menetti henkensä toista vuosikymmentä sitten. Toivottavasti he eivät kuitenkaan lähde elokuvissaan sankoin joukoin glorifioimaan sinänsä ymmärrettävän jahdin päätepistettä, jonka poliittinen tausta tulisi nähdä oikeassa mittasuhteessa.

Onneksi aihe terroristijohtajan etsinnöistä päätyi ensimmäiseksi laatutietoisena ohjaajana tiedetyn Kathryn Bigelown käsiin, jonka edellinen teos The Hurt Locker (2009) kuvaa jenkkisotilaiden pakkomielteitä Irakin kaupunkisotahelvetissä. Hänen tavoitteenaan on tälläkin kertaa tiukalla näkökulmatekniikalla toteutettu realistinen selvitys, jonka vakuuttavuutta on varmennettu metsästyksessä mukana olleiden taustahaastatteluilla.

Zero Dark Thirty (2012) jatkaa näin vastaavaa miltei uutisdokumentaarista linjaa kuin Paul Greengrassin painajaismainen trilleri United 93 (2006) syyskuussa 2001 viimeisenä kaapatun koneen peltoonsyöksystä.

Autenttisuutta tiettyyn rajaan saakka

Pimeä valkokangas käynnistää teoksen katastrofissa kuolleiden autenttisilla äänitallenteilla, joissa kuullaan surmanloukkuun jääneiden ihmisten hyvästejä rakkailleen. Kathryn Bigelow ei tee tätä ensimmäisenä, sillä Alejandro González Iñárritun ohjaamassa episodissa kollaasielokuvassa Syyskuun 11. päivä (2002) toimittiin samoin. Puhelujen mykistävyys on silti taattu, ja näytellyn elokuvan alkaminen siitä tuntuukin aluksi melkein sopimattomalta.

Vangin kovakouraista kohtelua pari vuotta iskujen jälkeen seuraa CIA:han suoraan koulun penkiltä palkattu nuori naisagentti, jonka kypsymistä kidutettuja säälivästä tarkkailijasta määrätietoiseksi kuulustelijaksi ja periksiantamattomaksi jäljittäjäksi seuraillaan vuosikymmenen ajan.

Jenkkien tiedustelupalvelun toimenkuvaan jumittuvassa elokuvassa ei siis kallisteta korvaa lainkaan terrorismin syille tai muulle maailmalle, jonka vähäpätöisemmissä valtioissa he jyräävät mielensä mukaan. Epäiltyihin kohdistuvat räikeät ihmisoikeusrikkomukset teos näyttää itsestäänselvästi, mutta muutoin näkemys on paljon perinteisempi.

Sankarillisuus puskee pintaan

Vaikka elokuva juoksuttaa tapahtumaketjunsa tutkimuksista lukuisine vihjeineen ja väärine todistuksineen näennäisen puolueettomasti ja virheitäkään peittelemättä, viileästä päähenkilöstä muotoillaan kuin huomaamatta sankaritarta, joka läksyttää pomonsakin saamattomuudesta.

Esimerkiksi tiedustelutietojen varmuudesta ennen ratkaisevaa iskua käydään nihkeä ryhmäväittely, jossa vain rohkea nainen uskaltaa lyödä nyrkkiä pöytään. Kriittisen katsojan on vaikea nielaista näin suoraviivaista selitystä takaa-ajon onnistumisesta.

Dramaturgisesti elokuvan vahvin jännite syntyy vasta viimeisessä puolituntisessa, kun ohjaaja rekonstruoi pimeäkameroita hyödyntäen merivoimien erikoisjoukkojen öisen tunkeutumisen terroristin piilopaikkaan Pakistanissa. Siinäkään ei kysellä operaatiolle lupaa tai oikeutusta, mutta pian sen jälkeen hiljennytään suremaan pitkän taistelun hintaa, kun ensimmäinen kyynel vierähtää paljon nähneen ja viimein hengähtää voivan päähenkilön poskelle.