Miesten välisiä keskusteluja (2013)

Ohjaus: Jarmo Lampela

★★★☆☆

Alkanut elokuvavuosi palauttaa parrasvaloihin kaksi eturivin suomalaisohjaajaa, jotka ovat viettäneet hiljaiseloa pitkien elokuvien kuvaamisesta viimeiset kymmenen vuotta. Ensin vuoron saa Jarmo Lampela, joka on päätyökseen toiminut Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauksen professorina, ja kuukauden kuluttua kaikista elokuvantekijöistämme kenties suomalaisin Matti Ijäs. Kumpikin osoittaa paitsi rikkinäisten ihmisen puolustuspuheillaan myös kypsillä uutuuksillaan vierineitten vuosien olevan vain lukuja elämän ja elokuvan suuressa palapelissä, sillä he eivät ole menettäneet lahjojaan.

Neljä teatterielokuvaa tähän mennessä valmistanut Lampela on toisaalta ehtinyt todistaa kiinnostuksestaan kansainvälisiinkin trendeihin, sillä jo esikoisteos Sairaan kaunis maailma (1997) muistetaan filtteröidyistä kuvista ja kirosanoista. Jussi-palkittu Joki (2001) on puolestaan Robert Altmanin suuntaan kumartava lavea yhteisömosaiikki, jonka episodimainen muoto polveilee monenkirjavia ihmiskohtaloita. Potkitun siivoojan pieni muotokuva Eila (2003) heijastelee yhteiskunnan arvokriisiä ja moraalista konkurssia yksittäistapaustaan suurempanakin.

Miesten välisiä keskusteluja (2013) on silti kokonaisuutena ja yksittäisinä jaksoina Jarmo Lampelan uran onnistuneinta elokuvaa, jossa hän yhdistelee Eilasta tuttua yksilökuvausta Itä-Euroopan lähimenneisyyttä värittävään salattuun häpeään ja yleisempään tulkintaan taiteilijuudesta. Näin kunnianhimoiset teemat voivat kuulostaa paperilla kaukaa haetuilta, mutta hiukan onnahtelevan alun jälkeen kahdella kerronnan tasolla etenevät tapahtumat alkavat yhdistyä toisiaan täydentäviksi palasiksi.

Elokuvan päähenkilö on ohjaajan luottonäyttelijän, erinomaisen luontevan Juha Kukkosen esittämä kirjailijankuvatus, joka pönkittää omaa egoaan naisseikkailuilla, juopottelulla ja ilkeällä viisastelulla vakavasti otettavan tuotannon kustannuksella. Näitä kliseitä toistavia mieskuvia on riittänyt suomalaisessa elokuvassa ja televisiossa vaivaksi asti, joten on Lampelalta melkoinen temppu veistää rentturomantiikan alta kuuntelemisen arvoista ja katsomisen kestävää.

Kioskiroskaa suoltanut kynäilijä päättää nimittäin valmistaa uransa uudelleenmäärittävän teoksen, joka kertoo bussivarikolta poliisin haaviin jäävästä maahanmuuttajasta, jonka kätketyn historian perukoilta löytyy torjuttu muisto Balkanilla riehuneesta sodasta ja kansanmurhasta.

Kirjailija saa vinkin helsinkiläisen pizzaravintolan keittiöön hautautuneesta kokista, josta hän uskoo löytäneensä esikuvan romaaninsa nuorelle sotilaalle. Kaivattu kokemus, oikean todistamisen tuska tekisi romaanista paremman, mutta uhkaa avata vaikeasti suljettavat portit kroaattimiehen tukahdutettuun alitajuntaan.

Vaikka taustaselostuksena avautuva maisema syntyvään opukseen haiskahtaa hetken epäelokuvalliselta ratkaisulta, tarjoaa Kukkosen rouhean äänen kuljetus toisaalta tilaa mielikuvitukselle askarrella syy-yhteyksiä paikalleen sekä kirjasta että elämästä, mutta voiko edellisen alttarilla uhrata jälkimmäisen.

Taiteilijan vapauden ja vastuun kysymys kulkee rinnan taistelujen mielettömyydessä tehtyjen eettisten valintojen kanssa muistuttaen, kuinka kipeän raskaaksi taakka saattaa muodostua. Vain anteeksi antamalla, itsemmekin armahtamalla ja eteenpäin katsomalla voimme selviytyä, mutta totuus tekee silti kipeää.

Kehittynyttä ilmaisua

Kuten kirjailijansa, Jarmo Lampelakin on kehittynyt ilmaisijana, sillä hänen visuaalinen realisminsa on jo selvästi ilmavampaa kuin lievästä hapettomuudesta kärsivissä Joessa ja Eilassa. Tuntuu myös, että elokuvan onnistumiselle olennaiset painotukset hitaan kehittelyn ja iskevien huippujen välillä ovat paremmin uomissaan.

Toivottavasti teoksen mitäänsanomaton nimi ei estä yleisöä löytämästä kotimaisen elokuvavuoden komeasti avaavaa laatutyötä, jolle on suotu sydäntä ja järkeä sopivissa määrin.