Muisteja (2013)

Ohjaus: Peter von Bagh

★★★☆☆ 

Äskettäin seitsemänkymmentä vuotta täyttäneen Peter von Baghin vyörytyksenomainen elämäntyö ei tietenkään tiivisty yhteen elokuvaan, televisiosarjaan tai tuhatsivuiseen kirjaankaan, mutta hänen uusin dokumenttinsa on niin tekijänsä näköinen, kuuloinen ja oloinen, ettei sitä voisi luulla kenenkään muun tekemäksi edes silmät peitettyinä tai korvat suljettuina. Tällaiseen tunnistettavaan kädenjälkeen perustuu 1950-luvulla Ranskassa syntynyt auteur-teoria, jota sikäläiset filmihullut vaalivat.

Tekijänsä omasta lapsuudenkaupungista Oulusta kertova tunnin mittainen ohjaustyö löytää nyt tiensä myös valtakunnalliseen teatterilevitykseen, ensimmäisenä von Bagh -elokuvana sitten 1990-luvun alun, mutta sen kantaesitys oli jo huhtikuussa. Se on ilmeistä jatkoa ohjaajan edelliselle kaupunkielokuvalle Helsinki ikuisesti (2009), joka rakentuu vastaavalle kompilaatiomuodolle. Teoksen saavuttama maine myös maailmalla lienee osasyynä sille, ettei seuraaja jäänyt sen tavoin vain televisioon, festivaaleille ja muihin erikoisnäytöksiin.

Sanottakoon vielä alustuksena asiaa vähemmän seuranneille, että von Baghin juhlavuosi on muutenkin vaikuttava. Jo keväällä hänet ehdittiin palkita San Franciscon filmijuhlilla elämäntyöstään, ja syksyllä ilmestyy vielä hänestä kertova kirja Citizen Peter. Vastaavaa arvostusta ei nauti kuin Aki Kaurismäki, suomalaisen elokuvan marginaalin jättiläisen nuorempi yhteistyökumppani.

Tyttöjen kuvakirjasta

Nuori Peter kävi koulunsa 1950-luvun Oulussa. Pienen pojan ensimmäinen elokuva oli Scott - etelänavan valloittaja (1948), jonka hän näki 7-vuotiaana. Eräänlaiseen suuren maailman valloitukseen hän lähti lopulta itse 1960-luvun alussa irtautuessaan kotiseudultaan.

Puolen vuosisadan takaiset tapahtumat ja kaupungin kehitys sodan jälkeen piirtyvät esiin yhtäaikaisesti ohjaajan oman henkilöhistorian ja lapsuuden kokemusten kanssa mutta ilman muistelijan nostamista ohi yleisen aiheen. Sitä korostaa, että dokumentissa on kaksi muutakin lukijaääntä, jotka kuuluvat kaikkien tunnistamille Erja Mantolle ja Eero Saariselle.

Dokumentin nimi puolestaan viittaa tyttöjen kuvakirjaan, johon liimattuja tallenteita kutsuttiin ennen muisteiksi.

Johonkin jäänyttä mennyttä metsästävä, monen kauniin menettämistä sureva kollaasielokuva yhdistelee asiantuntevasti muun muassa museoista ja yksityishenkilöiltä saatua arkistomateriaalia, joka sisältää niin elokuvaa, valokuvia kuin maalauksiakin, kaikki von Baghin tutulla painokkuudella ja näennäisen vapaasti assosioivilla, mahtipontisilla saatteilla höystettyinä.

Niinpä kysymys on "kosketusviestistä kadonneesta ajasta", jonka tyyliset juhlavat kiteytykset ovat ehtaa von Baghia.

Ne voisivat olla omaan suureellisuuteensa tukehtuvia sentimentaalisuuksia ilman kirjoittajansa samanaikaista humaania vilpittömyyttä, toteavuutta ja humoristisuutta. Hänen julistava vakavuutensa ei ole milloinkaan tosikkomaista vaan siinä on myös itseironiaa, tietoisuutta vanhahtavuudesta.

Toisinaan von Bagh osuu maaliin ajankohtaisemmin kuin hän on voinut tekohetkellä ymmärtää: "Nokiat tulevat ja menevät, mielisairaala pysyy", hän huokaisee miltei profeetallisesti.

Maailma muuttuu

Peter von Bagh katsoo kaihoisasti muuttunutta maisemaa ja markkinavoimien tieltä hävinnyttä kaupunkikuvaa sekä tietysti edistyksen kai lopullisesti tuhoamaa entistä filmikulttuuria, josta hän sai nauttia sen lyhyenä kukoistuskautena.

Perinteestä viis veisaamisen pohdinnassaan teoksessa on selviä yhtymäkohtia sen taustalla olevan Illume-yhtiön perustajäsenen ja filmin tuottajan Jouko Aaltosen dokumenttielokuvaan Taistelu Turusta (2011), joka on toki tyyliltään tavanomaisempaa kertovaa reportaasia. von Bagh ei rasita katsojaa puhuvilla päillä, vaikka kuvasommittelu onkin melko staattista.

Kotimaisia äänitallenteita suojaavien tekijänoikeuksien suoja-aika on nousemassa 50 vuodesta 70:een ensi vuoden alusta. von Baghin mukaan se tietää vanhoja suomalaisia sävelmiä soittavien kotimaisten elokuvien loppua kallistuvien kustannusten vuoksi.

Persoonallinen dokumenttielokuva voi siis olla osa sitä edistyksen surusanomaa, josta se sisällössään puhuu. Teos ei räjäytä tajuntaa mutta on sympaattisen pieni ja kaunis muistokirjoitus tuuleen lentäneelle.

Kirjoitus on julkaistu ensin Demokraatissa.