Profeetta (2009)

Ohjaus: Jacquard Audiard

★★★★★ 

Viime keväänä Cannesin elokuvajuhlilla suurimman mediahuomion veti puoleensa Lars von Trier antikristuksineen, mutta festivaalin himoitut pystit jaettiin muihin käsiin. 

Lähentelee makuasiaa, kumpaa pitää parempana, Kultaisen palmun vienyttä Michael Haneken natsismin juuriin kurottautuvaa mustavalkoelokuvaa Valkoinen nauha (2009) vai Jacques Audiardin rujoa vankilakuvausta, jolle myönnettiin festivaalin kakkospalkinto Grand Prix. 

Lieneekin silkkaa sattumaa, että vuosittain vaihtuvaa tuomaristoa miellyttivät teokset puheenjohtajansa ranskalaisnäyttelijä Isabelle Huppertin vanhalta yhteistyökumppanilta ja kotimaasta.

Kahden mestariteoksen vertailu keskenään on kuitenkin vaikeaa ja tiivistyy ehkä kysymykseen, kaipaako elokuvaltaan emotionaalista kosketusta. Aina täydellisen jäätävä Haneke vetoaa sivistyneistön älyyn, eikä edes yritä teeskennellä tunteellista. Itävaltalaisohjaaja lähestyy yksityistä kollektiivin kautta, kun taas Audiardin elokuvissa yksilön sielunmatkoista avautuu näkymiä yleisempiinkin kehityskaariin.

Sosiaalisen nousun mahdollisuus ja välttämättömyys oli jo Audiardin aiheena rikollisen valintatilannetta niinikään kaavoittaneessa elokuvassa Kun sydän lakkaa lyömästä (2005), mutta hintavat uhrauksetkaan eivät yksinään piirrä kenenkään tulevaisuutta valmiiksi.

Rikollisuus repeilee seinien sisältä

Ranskalaisohjaaja on kertonut julkisuudessa halunneensa antaa äänen heille, jotka lakaistaan marginaaliin hänen kotimaassaan.  Tavallaan kyse onkin tuimasta siirtolaisvähemmistöfilmistä, kun tapahtumia aletaan kelata 19-vuotiaan arabimiehen kuuden vuoden vankilatuomion ensimmäisestä päivästä.

Uuteen ympäristöön sukelletaan taustoituksetta, eikä yleisölle anneta ensin aikaa mukautua Malikin muihin ajatuksiin tai tuntemuksiin kuin niihin, jotka nyt varoittavat häntä paikan ihmisistä ja levottomuuksista. Katsoja viedään päähenkilön suljettuun säikkyyn maailmaan, jossa kummankin täytyy selviytyä omin neuvoin.

Ensin tulokas haluaa pysytellä huomaamattomana toivoen ettei kukaan vahingossakaan ota silmätikukseen ja aikeen kariuduttua ajautuu pakosta ryhmään turvallisuutensa takeeksi.

Toisin kuin useimmat vankilakuvaukset sataprosenttisen realistinen teos ei kalastele sympatiaa väittämällä päähenkilöään väärin perustein tuomituksi eikä näe vähäisintäkään glooriaa neljän seinän sisältä repeilevässä rikollisuudessa. 

Lukutaidoton vanki lienee vain yksi tuhansista siirtolaistaustan omaavista, huonon kasvatuksen saaneista tai rikkonaisesta kodista tulevista ongelmatapauksista, joiden yhteiskuntakelpoisuutta tyly häkkielämä ei edistä millään tavoin.

Korsikalaisen mafian piikana vuodet vierivät ja talon tavat tulevat tutuksi miehelle, joka hiljalleen raivaa reittiään ylös linnan sisäisessä nokkimisjärjestyksessä.

Näkemys kypsyy varmoin vedoin

Jacques Audiard rakentaa ohjaustyönsä kuville, jotka ovat varmasti tosia.  Mikään muu ei riittäisikään, sillä moraaliltaan hätkähdyttävä Profeetta (2009) kertoo sopeutumiskyvystä, joka rakentuu alkukantaisille vaistoille kuin opitulle käytöksellekin. Puristuksessa ihminen palautuu säälimättömäksi reviirieläimeksi ja oman edun ajajaksi. Darwinismin leima jättää jälkensä juoneen, joka kaareutuu elämän armottoman kiertokulun ympyrään.

Entisiä vankeja ja autenttisia kuvausympäristöjä käyttävä kokonaisuus herättää huolestuttavia kysymyksiä vankeinhoidon tilasta monikulttuurisessa sivistysvaltiossa, jonka pienoismallilta rapistuva laitos korruptoituneine käskijöineen alkaa muistuttaa. Vapaakaupan hyytävyyden voi tiivistää mukaelmaan: yksin minun ja kaikki minun puolestani.

Näköalassaan kompromissitonta ja ilmaisussaan häikäisevän intensiivistä teosta ei tee mieli moittia mistään, mutta jos jostakin, niin tieltä murhatun vangin toistuva ilmaantuminen syyllisyydentuntoisen päähenkilön rinnalle tuntuu toisinaan melko ponnekkaalta visuaaliselta alleviivaukselta.

Tulista sisustaan viileästi purkavan elokuvan painavinta antia ovat tästä huolimatta päähenkilön pälyilevään näkökulmaan sidotut uuden identiteetin luomisen kuumeisimmat kilahdukset. Katsomosta poistuttuaan miettii pitkään, mitä on rakentaa itsensä tyhjästä.