Ohjaus: Tuomas Summanen
★☆☆☆☆
Risto Kaskilahti on pääosassa samannimisestä näyttelijästä kertovassa komediassa, joka tuo hyvin etäisesti mieleen Spike Jonzen ohjaaman kekseliään satiirin Being John Malkovich (1999), jossa amerikkalainen John Malkovich esittää niin sanottua itseään.
Olisiko pelleilevällä, himokuntoilijanakin tunnetulla suomalaiskoomikolla vastaavaa valmiutta riisua naamioitaan ja altistaa persoonansa irvailulle tähtien turhamaisuudesta ja riittämättömyyden tuntemuksista?
No ei ole, mutta eivät muutkaan juttua väsänneistä näytä nyt ruudinkeksijöiltä. Filmin sisällöstä änkytys, jankutus ja kenkutus edustavat hienosyisintä osaa, ja sitä sitovat yhteen vain sekalaiset viittaukset populaarikulttuurin pässimäisiin puijauksiin, joista "rohkeimmassa" epäillään rukousten tervehdyttävää voimaa.
Läpeensä likilaskuisessa juonessa television pitkäaikaissarjassa suosioon noussut klovni haaveilee vakavammista osista, vaikka pudonneiden katsojalukujen seurauksena seuraava rooli voisi löytyä kortistosta. Sattuma puuttuu peliin työtapaturman ja neliraajahalvaantumisen muodossa. Miehen epäonnesta kielivät korvausrahat tyydyttävät maalarinuransa käynnistävän nuoren vaimon ahneutta, joten edellinen suostuu salaamaan ihmeparantumisensa niin viranomaisilta, kollegoilta, vinksahtaneelta pikkuserkulta kuin uteliaalta toimittajaltakin.
Typerää yritystä ei voi kuitenkaan ottaa vakavissaan. Valepukin otaksuu ymmärtävän, että hän asuu huipputeknologialla varustettua juoruilumaata, missä kansalaiset vasikoivat toisistaan. Elokuvan epärealistisimmassa jaksossa iltapäivälehti kieltäytyy sensaatiomaisesta skuuppijutusta.
Kuinka kannustavaa vammaistyötä tekeville on todistaa yhden puupään riekkumista pyörätuolista lenkkipolulle taskut täynnä vakuutuksista satavaa kahisevaa, on sitten kokonaan toinen kysymys. Elokuvan suurin moraalinen ongelma ei välttämättä ole silti se, että vammaisena oleminen vaikuttaa lasten leikiltä ja vammaishoito leppoisalta, taloudellisesti hyvin tuetulta ajanvietteeltä vaan se, kuinka rikollista päähenkilöä ujutetaan moninkertaisen uhrin rooliin kuin käärmettä piippuun.
Oli miten oli, Tuomas Summasen pyörittämää puskateatteria katsoessaan toivoisi mieluummin istuvansa oikeassa pusikossa vaikka kaatosateessa. Ajoitukset, rytmi ja ajatus ovat hakoteillä. Julkisuuspelistä jotain käsittämätöntä sönköttävä maanvaiva edustaa niin vähä-älyistä, totista ja aggressiivista roskaviihdettä, ettei sitä voi suositella edes lapsille. Häpeälliselle komedialle alin mahdollinen arvosana ja risukimppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti