Ohjaus: Sam Garbarski
★☆☆☆☆
Puolalaistaustainen mutta Saksassa syntynyt ja Belgiassa asuva Sam Garbarski oli minulle tuntematon ohjaaja ennen hänen toista elokuvaansa, joka saa nyt ensi-iltansa myös teatterilevityksessä.
Irina Palm (2007) kelpuutettiin äskettäin järjestettyjen Espoo Ciné -filmijuhlien avajaiselokuvaksi ja syitä sille löytyy varmasti monia.
Tiettävästi Garbarskin debyytti Le Tango des Rashevski (2003) keräsi kohtalaista mainetta pienillä elokuvafestivaaleilla, mikä mahdollisti siirtymisen ainakin luterilaisessa kulttuuripiirissä rohkeaan aihepiiriin, johon sovitettua filmiä en kaikkein konservatiivisimman kasvatuksen saaneille tohdikaan suositella. Rahoitus järjestyi lopulta monikansallisesti viiden maan yhteisenä hankkeena, mutta elokuva on kuvattu Lontoossa ja se on englanninkielinen.
Näkemättä ohjaajan esikoiselokuvaa on vaikea arvioida täsmällisesti vain tämän teoksen perusteella hänen tekijäpersoonansa laatua eli suomeksi sanottuna sitä, onko kyseessä mainosalalta sattumalta elokuvataiteen pariin eksynyt huijari vai liian lempeällä sydämellä varustettu satusetä.
Joka tapauksessa seksikaupan nyansseja valaiseva teos herättää huomiota paitsi kulmakarvoja nostavalla aineistollaan ja suvaitsevaisuutta tähdentävällä näkökulmallaan, myös pääosanäyttelijättäreksi mukaan houkutellulla muusikolla Marianne Faithfullilla.
Hänen myöntymisensä on tuotantoportaalle ja tuntemattomalle ohjaajalle onnenpotku, jota ilman filmi ja sen vastuullinen tekijä tuskin kiertäisivät maailmaa.
Rosoista realismia
Viimeisen viidentoista vuoden aikana Euroopassa yleistyneet usean maan yhteistyöprojektit kärsivät melkein aina samoista ongelmista, kun niiden on soviteltava yhteen erilaisia ja toisensa järkisyin poissulkevia intressejä. Joku sekopäinen Lars von Trier loihtii mestariteoksia tiukassakin paikassa silkalla ilkeydellään, mutta tahdottomammille tapauksille homma ei sovi.
Sam Garbarskin rosoinen provinssirealismi taltioi Lontoon rähjäisiä punaisten lyhtyjen alueita, juna-asemia ja lähiöseutuja syksyisessä harmaudessaan. Filmin päähenkilö on ikääntynyt ja sovinnainen leskirouva, joka löytää silti itsensä pornobaarin palveluksesta pyrkiessään hankkimaan rahat kuolemansairaan pojanpoikansa hoitokustannuksiin. Seksiluolan huoneessa nainen muuttuu miehiä seinässä olevasta pyöreästä kolosta kädellään tyydyttäväksi "Irina Palmiksi".
Viimeisenä keinona esiteltävä uhrautuminen on kuitenkin pidettävä salassa sekä omalta pojalta että naapuruston juoruilijoilta, joiden herkkää hipiää itsensä myyminen järkyttäisi.
Kaupustelun moraali
Tapauskeskeisyys viilaa elokuvan näkökulman harkitun putkimaiseen asentoon, jossa ei jouduta ottamaan suoraan kantaa seksin myymisen yhteiskuntapoliittisiin ulottuvuuksiin. Latistamalla suoritteen laskelmoiduksi ja tilapäiseksi vaihtokaupaksi ohjaaja välttää niinikään kiusallisen tehtävän puntaroida päätöksen kauaskantoisempia henkilökohtaisia seurauksia.
Häveliäisyydestään ja romanttisuudestaan riisuttuna seksuaaliset teot ovat tietysti perin mekaanista ja kenties hymyilyttävääkin puuhaa. Silti tämän filmin kaksinaismoralistinen päätös olla näyttämättä konkreettisesti päähenkilön suorittamaa palvelua tekee epämiellyttävän tuntuisesta toiminnasta epäilyttävän yksinkertaista ja helposti unohdettavaa.
Sanoma korostuu, kun Irina Palmista tulee kulmakunnan tuntema tapaus, jonka käsittelyyn helpotusta kaipaavat erakot jonottavat miehissä.
Vitsailu ammattitaudilla, "peniskyynärpäällä", huvittaa niin ikään vain niin kauan, kunnes muistaa alan karmaisevamman todellisuuden, jota elokuva valottaa anteeksiantamattoman huonosti.
Valheellinen maailmankuva
Jos joku vielä pystyy nielemään realismilla puhuttelemaan pyrkivän filmin kyläkomedioista rahoittajien vaatimuksesta poimitut sivuhenkilöt ja kaupalliseksi kiihotukseksi kyhätyn juonen asetelmallisine kliseineen, luulisi seksibisneksen ja riiston romantisoinnin viimeistään takertuvan kitalakeen.
Jopa pornoalalta "tuottamattomampana" sivuun sysätyn yksinhuoltajaäidin kohtalo menettää kosketuspintansa, koska sen taustalla on päähenkilön koominen menestys.
Äärimmäisen pakon edessä varmasti jokainen pystyy itselle vieraisiin, uskomattomilta nyt tuntuviin tekoihin, mutta niiden vaikutukset persoonaan ja tulevaan elämään voivat olla jotakin aivan muuta kuin Sam Garbarskin esittämät onnelliset pakkopaidoista vapautumiset.
Filmin ulkoisen tyylin "elämänmakuisuus" tai "todentajuisuus" paljastuukin viimeistään sisällön painotuksissa falskiksi ja vaaralliseksi hölynpölyksi.
Tiettävästi Garbarskin debyytti Le Tango des Rashevski (2003) keräsi kohtalaista mainetta pienillä elokuvafestivaaleilla, mikä mahdollisti siirtymisen ainakin luterilaisessa kulttuuripiirissä rohkeaan aihepiiriin, johon sovitettua filmiä en kaikkein konservatiivisimman kasvatuksen saaneille tohdikaan suositella. Rahoitus järjestyi lopulta monikansallisesti viiden maan yhteisenä hankkeena, mutta elokuva on kuvattu Lontoossa ja se on englanninkielinen.
Näkemättä ohjaajan esikoiselokuvaa on vaikea arvioida täsmällisesti vain tämän teoksen perusteella hänen tekijäpersoonansa laatua eli suomeksi sanottuna sitä, onko kyseessä mainosalalta sattumalta elokuvataiteen pariin eksynyt huijari vai liian lempeällä sydämellä varustettu satusetä.
Joka tapauksessa seksikaupan nyansseja valaiseva teos herättää huomiota paitsi kulmakarvoja nostavalla aineistollaan ja suvaitsevaisuutta tähdentävällä näkökulmallaan, myös pääosanäyttelijättäreksi mukaan houkutellulla muusikolla Marianne Faithfullilla.
Hänen myöntymisensä on tuotantoportaalle ja tuntemattomalle ohjaajalle onnenpotku, jota ilman filmi ja sen vastuullinen tekijä tuskin kiertäisivät maailmaa.
Rosoista realismia
Viimeisen viidentoista vuoden aikana Euroopassa yleistyneet usean maan yhteistyöprojektit kärsivät melkein aina samoista ongelmista, kun niiden on soviteltava yhteen erilaisia ja toisensa järkisyin poissulkevia intressejä. Joku sekopäinen Lars von Trier loihtii mestariteoksia tiukassakin paikassa silkalla ilkeydellään, mutta tahdottomammille tapauksille homma ei sovi.
Sam Garbarskin rosoinen provinssirealismi taltioi Lontoon rähjäisiä punaisten lyhtyjen alueita, juna-asemia ja lähiöseutuja syksyisessä harmaudessaan. Filmin päähenkilö on ikääntynyt ja sovinnainen leskirouva, joka löytää silti itsensä pornobaarin palveluksesta pyrkiessään hankkimaan rahat kuolemansairaan pojanpoikansa hoitokustannuksiin. Seksiluolan huoneessa nainen muuttuu miehiä seinässä olevasta pyöreästä kolosta kädellään tyydyttäväksi "Irina Palmiksi".
Viimeisenä keinona esiteltävä uhrautuminen on kuitenkin pidettävä salassa sekä omalta pojalta että naapuruston juoruilijoilta, joiden herkkää hipiää itsensä myyminen järkyttäisi.
Kaupustelun moraali
Tapauskeskeisyys viilaa elokuvan näkökulman harkitun putkimaiseen asentoon, jossa ei jouduta ottamaan suoraan kantaa seksin myymisen yhteiskuntapoliittisiin ulottuvuuksiin. Latistamalla suoritteen laskelmoiduksi ja tilapäiseksi vaihtokaupaksi ohjaaja välttää niinikään kiusallisen tehtävän puntaroida päätöksen kauaskantoisempia henkilökohtaisia seurauksia.
Häveliäisyydestään ja romanttisuudestaan riisuttuna seksuaaliset teot ovat tietysti perin mekaanista ja kenties hymyilyttävääkin puuhaa. Silti tämän filmin kaksinaismoralistinen päätös olla näyttämättä konkreettisesti päähenkilön suorittamaa palvelua tekee epämiellyttävän tuntuisesta toiminnasta epäilyttävän yksinkertaista ja helposti unohdettavaa.
Sanoma korostuu, kun Irina Palmista tulee kulmakunnan tuntema tapaus, jonka käsittelyyn helpotusta kaipaavat erakot jonottavat miehissä.
Vitsailu ammattitaudilla, "peniskyynärpäällä", huvittaa niin ikään vain niin kauan, kunnes muistaa alan karmaisevamman todellisuuden, jota elokuva valottaa anteeksiantamattoman huonosti.
Valheellinen maailmankuva
Jos joku vielä pystyy nielemään realismilla puhuttelemaan pyrkivän filmin kyläkomedioista rahoittajien vaatimuksesta poimitut sivuhenkilöt ja kaupalliseksi kiihotukseksi kyhätyn juonen asetelmallisine kliseineen, luulisi seksibisneksen ja riiston romantisoinnin viimeistään takertuvan kitalakeen.
Jopa pornoalalta "tuottamattomampana" sivuun sysätyn yksinhuoltajaäidin kohtalo menettää kosketuspintansa, koska sen taustalla on päähenkilön koominen menestys.
Äärimmäisen pakon edessä varmasti jokainen pystyy itselle vieraisiin, uskomattomilta nyt tuntuviin tekoihin, mutta niiden vaikutukset persoonaan ja tulevaan elämään voivat olla jotakin aivan muuta kuin Sam Garbarskin esittämät onnelliset pakkopaidoista vapautumiset.
Filmin ulkoisen tyylin "elämänmakuisuus" tai "todentajuisuus" paljastuukin viimeistään sisällön painotuksissa falskiksi ja vaaralliseksi hölynpölyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti