Oppipoika (2013)

Ohjaus: Ulrika Bengts

★★☆☆☆

Kun julkisuuteen tulee tieto, että elokuva on valittu Suomen ehdokkaaksi Oscar-kisaan ennen kuin kyseinen teos on edes ehtinyt varsinaiseen ensi-iltaan yleisön arvioitavaksi, odotuksena tietysti on kaikin puolin mallikelpoinen ja asiasisällöltään syvällinen elokuvaelämys, joka peittoaa mennen tullen sitä ennen teattereihin ehtineet kotimaiset fiktiofilmit.

Oppipoika (2013) ei kuitenkaan yllä lähellekään vaikkapa Matti Ijäksen Lappi-draaman Kaikella rakkaudella (2013) tarkkanäköistä ihmiskuvausta, vaikka elokuvia jossain mielessä yhdistävätkin rajaseudun asukkaiden kovat koettelemukset. Siinä missä Ijäs humanistina paneutuu yksityiskohtiin, Ulrika Bengts tyytyy ylimalkaisen karkeaan tyypittelyyn.

Melua majakkasaarella

Ruotsissa elokuvakoulutuksensa saaneen Bengtsin toinen ohjaustyö on kylläkin edeltäjäänsä Iristä (2011) onnistuneempi teos nuoresta päähenkilöstä, ja sen luontokosketusta voi pitää paikoin sisältöäkin tukevana, kun suuri vesi ja jylhä taivas jäsentyvät pienten ihmisten selviytymiskamppailun uljaan kohtalokkaiksi raameiksi 1930-luvun loppuun sijoittuvassa kertomuksessa.

Ulkomeren kaukaisen majakkasaaren henkilösuhteet alkavat repeillä pinnanalaisina pysyneistä jännitteistään pian sen jälkeen, kun orpokodissa varttunut teinipoika laskeutuu laiturille. Elämänilonsa ja rakkaudenjanonsa menettänyt majakkamestari ei toivota uutta apulaistaan tervetulleeksi, mutta tulokas osoittautuu ennakoimattoman sinnikkääksi tapaukseksi, joka on päättänyt lunastaa paikkansa.

Muutoin asuttamattoman saaren jähmeästi sanailevan kuninkaan poika joutuu nyt kamppailemaan paitsi vaativan isänsä suosiosta myös samanikäistä kilpailijaansa vastaan.

Klassisen teeman mukaelma

Elokuvassa eletään eräänlaista mukaelmaa isänrakkaudesta käytävän veljestaistelun klassisesta tematiikasta. Siinä estynyt vanhempi on perhettä kohdanneen murheen syvälle sisäänsä upottanut sadistinen persoona, joka saa perverssiä nautintoa muiden nöyryyttämisestä.

Bengtsin asetelmasta kiskaisemat vedot eivät vain vakuuta etenkään elokuvan henkilösuhteissa, jotka kömpelön kulmikkaina äityvät teatraalisemmiksi kuin edes mielikuvat aikakaudesta antavat myöten. Etenkin alistettu vaimo ja tytär ovat pelkkiä lavasteita miessukupuolen yhteenotossa.

Teoksen ainoa toimintajakso on puolestaan niin vaisusti kuvattu, ettei siitäkään ole antamaan ytyä tuimailmeiseen mutta laiskanlaisesti punottuun draamaan.

Kirjoitus on julkaistu ensin Demokraatissa.