★★★☆☆
Jeff Nichols ponkaisi täydestä tuntemattomuudesta uuden amerikkalaiselokuvan huippulupaukseksi heti ensimmäisellä elokuvallaan Shotgun Stories (2007), jonka hän ohjasi taskurahoillaan alle kolmekymppisenä. Se kertoo kahden perheen aikuisten poikien törmäyskurssista syvän etelän paahteessa, kun heidän yhteinen isänsä menehtyy.
Vaitelias, älykkäästi kirjoitettu ja visuaalisesti otteessaan pitävä esikoinen sai jatkoa epätavallisen maanläheisestä ja psykologisin painotuksin punotusta kauhufantasiasta Take Shelter (2011), jossa perheenisä kamppailee enteellisten näkyjen ja mielenterveysongelmien ristipaineessa miltei yhtä kuumottavassa asetelmassa.
Mud (2012) jatkaa Nicholsin maskuliinisten teosten sarjaa Arkansasin rämeikköön sijoittuvalla tarinalla, jossa miehistä otetaan taas mittaa. Nicholsin vahvuuksiin eivät lukeudu naisroolit. Kolmas ohjaustyö merkitsee kaikkea kimallusta kaihtavasta kuvauspaikastaan huolimatta jälleen seuraavaa askelta ohjaajan toistaiseksi tarkasti mietityllä uralla, sillä näyttelijöistä mukana ovat Hollywood-tähdet Matthew McConaughey, jolle Nichols pääroolin varta vasten kirjoitti, ja Oscar-voittaja Reese Witherspoon.
Samalla ohjaajan aikaisimmista elokuvista tutun, jo ulkonäöllään erottuvan ja hiljaisella latauksellaan puhuttelevan luonnenäyttelijän Michael Shannonin on jääminen pienempään rooliin ainakin minun harmistuksekseni.
Tuntematon uhka
Teini-ikäiset pojat törmäävät kaukana asutuksesta olevalla saarella resuiseen mieheen, joka paljastuu ongelmavyyhteä ja kostajien joukkoa vältteleväksi karkulaiseksi. Tuntemattoman mutta jollain lailla luotettavalta tuntuvan hepun auttamisesta muodostuu heille symbolinenkin riitti aikuisuuteen, kun kaksikko järjestelee miekkoselle tarvikkeita ja kuljettaa tältä viestejä entiselle rakastetulle.
Seikkailun kutsu houkuttelee nuoria koltiaisia kokeilemaan rajoja, vaikka piiloutujan menneisyydestä alkaa nousta pintaan hälyttäviäkin tietoja, joiden perusteella miehen jättäminen omilleen olisi perusteltu päätös.
Oman perheen hajoamisen ja rantatöyräällä purkua odottavan kodin jättämisen uhka ajaa kuitenkin toista pojista, ystävyyssuhteessa kuskin paikalla olevaa Ellistä kulkemaan tietä loppuun vaarallisemman isänmallin perässä.
Kerronnan riitasoinnut
Nichols on tunnustanut ihailevansa Mark Twainin klassisia poikakirjoja ja Terrence Malickin lyyristä rikoselokuvaa Julma maa (1973). Steadicam-tekniikalla kuvatussa Mudissa sävyt tummenevat hiljalleen leikkisistä totisemmiksi, mutta atmosfäärin luomisessa ja henkilökuvauksessa elokuva jää selvästi ohjaajan kahden aikaisemman teoksen varjoon.
Ehkä leikkauspöydälle olisi voinut jäädä hieman runsaammin aineistoa, sillä etenkin nuoren päähenkilön seksuaalista heräämistä valottavat jaksot riitelevät provinssijännärin vaatiman tiukan kerronnan kanssa. Vain hetkittäin, esimerkiksi kameran liukuessa vertauksellisesti vielä tyynenä pysyttelevää joenvirtaa, elokuvan naturalistisessa mystiikassa on salaperäistä kiehtovuutta vastaamaan sisällön salaisuuksiin.
Cannesin kilpasarjaan vuosi sitten kelpuutettu elokuva ajautui kotimaassaan Yhdysvalloissa levitysongelmiin, sillä vaikeasti lokeroitavan teoksen markkinointi koettiin tavallistakin vaikeammaksi. Lopulta se pääsi teattereihin vasta viime keväänä lähes vuosi teoksen ensi-esityksestä Cannesin festivaaleilla. Lopputulos onkin vain osittain onnistunut sukellus taantuvaan takapajulaan mutta toki sellaisenakin markkinoiden tusinatavarasta erottuva työ.
Kirjoitus on julkaistu ensin Demokraatissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti