Punahilkka (2011)

Ohjaus: Catherine Hardwicke

★☆☆☆☆ 

Nuoren neitsyen puhtautta vaaliva kristillinen puritaanisuus läpäisi kaupallisen amerikkalaisviihteen tiheimmätkin seulat hämmästyttävällä voimalla edellisen vuosikymmenen lopulla. Stephenie Meyerin kirjoittamaa Twilight-saagaa on myyty maailmanlaajuisesti yli sata miljoonaa kopiota.

Hollywood ymmärsi yskän ja alkoi tehtailla kaksikymppistenkin ahmimista opuksista huokauksia herättävää filmisarjaa, josta on kriitikoiden pettymykseksi vielä kaksi osaa ilmestymättä.

Yllättäen ensimmäisen elokuvan (2008) ruoriin tarttui autenttista teiniangstia riipaisevasti valottavalla independent-elokuvalla Kolmetoista (2003) hätkähdyttänyt Catherine Hardwicke. Ison studiotuotannon puikkoihin päästyään hän pöhötti koulutytön ja vampyyripojan rakkautta goottihenkisellä, kohtalonyhteyttä korostavalla kauhuromantiikalla.

Klassikkosadun teinipäivitys

Punahilkasta ja nälkäisestä sudesta kertovan, ehkä vain kaikkein hurahtaneimpien nuorten konsoliperheiden sivistykseen kuulumattoman klassikkosadun teinipäivitys tohtoroi likipitäen samoilla lääkkeillä. Ulkoinen vaihto vampyyreista ihmissusiin on merkityksetön, koska ihmissuhdemössöä vaivaava ydin on rikkumaton.

Tietokoneilla luodun vuoristomaiseman uumenissa jossakin keskiaikaisessa kylässä kypsyvät kiellettyjen intohimojen vietit, joiden vaarallisuutta symboloi seutua terrorisoiva karvainen peto. Tällä kertaa impi neito läähättää komean metsurin perään vanhempien valitseman varakkaan seppäpojan kustannuksella, mutta muutamasta maaseututalosta koostuvan asuijaimiston elämää häiriköivän ihmissuden henkilöllisyys mietityttää lahjastaan jo melkein luopunutta tyttöä.

Torahampaiden kanssa vehkeilylle haluavat panna lopun äiti ja isä sekä paikalle pelmahtava oikea hirviöntappaja, hirmuisen Gary Oldmanin esittämä manaajahahmo, joka yksin tiedostaa vaaran. Jutun ainoat tummaihoiset ihmiset ovat peijoonin lihaksikasta suojeluskuntaa, jonka yksinkertaisuutta tulkitsee melkein rasismina.

Suurisilmäinen Amanda Seyfried puolustaa kyllä paikkaansa punaisessa nutussaan viilettävänä Punahilkkana, mutta kilpakosijoiksi on löydetty jostakin vaatehenkarien joukosta pari täysin karismatonta kloppia.

Totisessa mahtipontisuudessaan lopputulos kilpaileekin aivan omassa luokassaan. Kun naurettavan tarinan ainoaksi selkärangaksi taotaan ärjystä susihukasta karjahtavaa seksuaalisen siveyden sanomaa, luulisi ainakin täkäläisen, sänkykokeilunsa nuorena aloittavan yleisön jo äänestävän jaloillaan.