Ohjaus: Lauri Törhönen
★☆☆☆☆
Tuottaja Markus Selinin talli vääntää mestarinsa johdolla vipua, josta kansa pitää: seksiä, huumeita ja väkivaltaa. Huhtikuun tytöt (2011) on jo järjestyksessä neljäs Vares-sarjan elokuva ja toinen, jossa pääroolia vetää rento ja miehekäs Antti Reini.
Hänen debyyttinsä alkuvuonna Anders Engströmin ohjaamassa Pahan suudelmassa (2011) houkutteli teattereihin yli kaksisataatuhatta uteliasta katsojaa. Ja kansahan saa, mitä Selin tilaa: tulossa on vielä tämän jälkeen peräti neljä viime vuonna filmattua Varesta! Tuotantovauhti on ennenkuulumaton.
Sänkinaamainen Reini sisäisti nopeasti roolinsa olutta särpivänä ja naisia ohimennen kellistävänä yksityisetsivänä, jolle tärkeintä eivät niinkään ole ratkaisuaan odottavat rikokset kuin kesälämpimässä Turussa kaljanviileänä pysyvä asenne. Karismaattisen katujätkän kovapintaisella keulalla juttua on varmaankin helpompi kaupata Selinin kaavailemalla tavalla Keski-Eurooppaan kuin Juha Veijosen veijarimaisemmalla rekisterillä.
Näyttelijävaihdoksen siivellä remonttiin meni samalla myös elokuvan tyylilaji, jota veivattiin lähemmäs maailmanlaajuiseen läpilyöntiin kyenneitä tummailmeisiä ruotsalaisdekkareita. Puskafarssien suunsönkötyksen ja toiminnan sataprosenttisen sarjakuvamaisuuden tilalla on karvaa realistisemman rikosperinteen kuvio, siis erotiikan, murhien ja kidutusten pyhä kaupallinen liitto.
Hahmotuksista esiin nousevat häiriintyneet poikkeusyksilöt, useammankin jengan vietereiltään päästäneet sadistit. Huhtikuun tytöissä sellaista edustaa aivan liian vähän rooleja elokuvista toistaiseksi napanneen Taisto Oksasen pystytukkainen jääpuikko, pelottava ilmestys hiukan samalla tapaa kuin Sampo Sarkolan traumatisoitunut tappaja Olli Saarelan Joensuu -filmatisoinnissa Harjunpää ja pahan pappi (2010).
Viisitoista vuotta sitten tapahtui...
Kaupunkiin armeijapusakassaan saapasteleva miekkonen erottuu kauas viirukasvoisena kostajana, jonka veretseisauttavalta kädenjäljeltä eivät välty ainakaan homot. Luulisi, että muutkin viimeistään nyt havaitsevat hyisesti tuijottavassa turkulaisnäyttelijässä piilevät kyvyt.
Elokuvan kerronnan kannalta kestää kuitenkin pitkään ennen kuin hahmon tiet käyvät yhteen omia tonkimisiaan tekevän Vareksen kanssa, joka on saanut toimittajakaveriltaan tehtävän selvitellä kolmen vuosia sitten kadonneen opiskelijatytön tapauksia. Silti elokuvalta puuttuu mustavalkoinen sankari-vihollinen-asetelma, mikä tämän lajin filmissä on pulmallista. Katariina Sourin dramatisoima sovitus joutuu hakemaan uomaansa milloin mistäkin, vaikka käynnistyykin turhia turisematta tuopin ääreltä.
Myöhemmin aikaa tuhraantuu epäolennaisuuksiin. Eritoten yhteiskunnallisuus rahalla ostettavien poliitikkojen ja päsmäröivien liikemiesten suhmuroinnista tuntuu päälleliimatulta yritykseltä kehitellä elokuvaa vakavammaksi, mihin mielikuvituksellinen aineisto antaa myöten. Pakollinen petipaini taas kuitataan niin nopeasti, etteivät aktin jälkeen sängyllä röhnöttävä sankari ja kansanedustajan kampanjapäälliköksi kiristävä kumppani ole rakastelultaan ehtineet ottaa edes vaatteita päältään.
Törhösen tutut metkut
Muutoin konkaritirkistelijä Lauri Törhönen nauttii kyllä naiskauneuden suloista, kuten muissakin ohjaustöissään, eikä piiskalta pelastu edes itse Vares. Pienehkön virvoitusjuomatehtaan tuotteet vilahtavat rajauksien sisällä epätodennäköisen usein, mutta ainakin kuvaus on uskollista tuotantoyhtiön tavoitteille.
Selostava kerrontakin edustaa jo tuttua, näissä puitteissa varmaa, mutta väsyttävää tyyliä. Ikävä kyllä sarjatuotannon värkeissä ei ole silti varaa edes yhteen säväyttävään toimintakohtaukseen. Rohkeammin pitäisi myös uskaltaa tiivistää ja pudotella ihmissuhdemössöä matkasta, vaikka fanit ehkä kaipaavatkin kirjojen sivuilta tuttujen henkilöiden mussuttavaa läsnäoloa.
En tekijänä tuulettelisi kaupungilla, mutta summa summarum: vetävin Vares-vehkeily tähän mennessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti