Pussikaljaelokuva (2011)

Ohjaus: Ville Jankeri

★☆☆☆☆ 

Helsingin Kallion kulmat yhteiskunnan rattailta pudonneiden, opiskelijoiden ja yhä useammin myös nuorten perheellisten aikuisten värikkäänä kohtaamispaikkana muodostavat kirjailija Mikko Rimmisen esikoisteoksen toimintaympäristön, missä kuppilat, pikaruokaravintolat, puistot ja erotiikan erikoisliikkeet elävät rinnan toisiaan täydentävänä elämystodellisuutena.

Varakkaiden, konservatiivisen kasvatuksen saaneiden tai nirppanokkaisten voi olla vaikea ymmärtää hyvissä kouluissa ja töissä käyvien ihmisten etsiytymistä kirjavaan kaupunginosaan ja halua elää siellä kuin jonkinlaisen jatketun, ikuisen nuoruuden manifestinä.

Uteliaisuutta Pussikaljaromaanista sovitettua elokuvaa kohtaan ei voi kiistää, vaikka pitäisikin ideaa tolkuttomana. Kirjan kielellinen anti on niin selvästi sen sisältöpuolta edellä, että ylittämättömänä vaikeutena on löytää sille elokuvallinen ilmaisu ja tarkoitus. Esikoisohjaajana Ville Jankerilla on kyllä tahtoa, mutta taidon kanssa on sitten vähän niin ja näin.

Paksuhkoa romaania ohjaaja ja käsikirjoituskumppanina toiminut kirjailija ovat karsineet rajulla kädellä, sillä sinänsä oikein he ovat halunneet välttää pitkiä polveilevia ajatusvirtoja, joista Rimmisen tajunnanvirtatekniikka rakentuu. Lorvailevan kaverikolmikon edesottamukset yhden päivän ja yön aikana muodostavat ohkaisen juonen ytimen.

Ongelmaksi koituvat elokuvantekijöinä kokemattomien skenaristien tönköiksi rajaamat irralliset kohtaukset, joita eivät enää sido yhteen mitkään myyttisen vuorokausiseikkailun absurdit olosuhteet. Jaksot muistuttavat toisiaan ilman, että tilanteiden toistuva samankaltaisuus, pienten ilojen ja surujen yksitoikkoisuus, valaisisi henkilöjen elämänvalhetta ja itsepetosta.

Muutaman vuorosanan typistyksiin pelkistyvät vastaantulijat pääosakolmikon tiellä ovat turhan sarjakuvamaisia tehdäkseen vaikutusta paikallisvärillä. Poliisit ovat olleet aika monessa muussakin kotimaisessa elokuvassa tyhmiä koppalakkeja.

Ratkaisevampaa silti on, etteivät Marsalkka, Lihi ja Henninen erotu persooninakaan tarpeeksi toisistaan, vaan tuntuvat tasapaksuilta möllöttäjiltä. He piirtyvät aivan liian harmittomiksi ja vain hupaisiksi hengailijoiksi, vaikka työttömien, alkoholisoituvien ja ilmeisessä syrjäytymisvaarassa olevien kolmekymppisten lähestyvän umpikujan luulisi herättävän vähän enemmän huolta. Mutta ehkä se onkin hauskaa?

Vaikkei tarinan olekaan aikomus johtaa oikein minnekään, ja matkanteko on päämäärä, juttu sahaa paikallaan eli oksaa altaan. Tyhjäkäynnin romantisointi peittää alleen romaanin ironian, joten lopputulos on enemmän vaivaannuttava kuin vaivan arvoinen.