Le Havre (2011)

Ohjaus: Aki Kaurismäki

★★★☆☆ 

Aki Kaurismäki poistui pettyneenä Cannesin filmijuhlilta, kun selvisi, että Kultainen palmu jaetaan Terrence Malickin elokuvamessulle The Tree of Life eikä kansainvälisten kriitikoiden suosikille Le Havrelle.

Pakko kuitenkin myöntää, ettei jälkimmäinen minustakaan lukeudu Kaurismäen säväyttävimpiin. Syyt ovat kuitenkin muualla kuin kotimaatamme muistuttavan Akilandian vaihtumisessa harmaaseen satamakaupunkiin Atlantin rannikolla.

Ohjaajakaartimme puolivirallisen vastarannankiisken edellinen, jatkuvia nöyryytyksiä päähenkilönsä kannettavaksi ryöpyttävä pessimistinen Laitakaupungin valot (2006) oli kansansuosioon yllättäen nousseen elokuvantekijän viileä vastaus Mies vailla menneisyyttä -teoksen (2002) herättämälle myötäsukaisuudelle. Sen vieraannuttavaa pelkistävyyttä taittaa vain sekunniksi sijaiskärsijäksi kahlitun vartija Koistisen kasvoille vääntynyt suupielten irvistyminen hymyyn elokuvan avoimessa loppukohtauksessa.

Kuin taiteellista vapauttaan alleviivaten Kaurismäki kääntää taas kelkkansa kenties koko uransa positiivisimmalla ohjaustyöllä, jota tuskin kukaan häneltä odotti. Siinä hän palaa noirvaikutteisen melodraaman alakulosta yhteisön solidaarisuuteen luottavaan runollisuuteen, jonka romantiikka ei suostu asettamaan köyhiä ja kipeitä vastakkain, kuten poliittisen kulttuurimme nykynousukkaat mieluusti tekevät.

Tämän euroopanlaajuisen trendin hälyttävyys lienee ollut lisäpontimena siirtää tarina nimenomaan Ranskaan, missä ongelmatkin ovat toisentasoisia. Kokonaan oma kysymyksensä sitten on, millaisiin sfääreihin Kaurismäen tahallinen epärealismi yltää. Eritoten teoksen happy end voisi olla jostakin Kaurismäen suosikin Douglas Sirkin"saippuasta", ellei sen uskomattomuuden syvempi merkitys, hyvä teko palkitaan, vaikuttaisi hatarammalta.

Kengänkiillottajan pelastusohjelma

Moraliteetin kehys muotoutuu muutamasta varsinaista juonta jouduttamattomasta, mutta teemaa ja henkilökuvaa avartavasta kohtauksesta elokuvan alussa. Satu hyväsydämisen kengänkiillottajan pyyteettömyydestä käynnistyy juna-asemalta, missä paha saa palkkansa. Heti seuraavassa kohtauksessa katua päivystävä työmyyrä todistaa luksusliikkeen edustalla, ettei reippaasta yritteliäisyydestäkään aina palkita.

Vanhanaikaista toverillisuutta ylpeänä arvossa pitävälle kunnialliselle miehelle on silti itsestäänselvyys auttaa sataman kontista virkavallan ratsiaa paennutta tummaa poikaa tarjoamalla tälle piilopaikan kodistaan, missä sairauttaan salaileva vaimo hoitaa tunnollisesti osaansa elannosta vastaavan isännän huoltajana.

Laitakaupungin varjoissa rakkauden tai ystävyyden osoitukset ovat käytännöllisiä, eikä kenenkään tarvitse esittää passia tai valuuttaa todistaakseen ihmisyytensä. Luottamus lähimmäiseen on vaistonvaraista uskoa sisimpämme jakamaan samankaltaisuuteen. Henkilöjen jakamat ryyppy siellä, lounas täällä symboloivatkin teoksen työväenluokkaista arvomaailmaa.

Sisällön ja muodon ristiriita

Vaikka juonessa voi halutessaan nähdä yhtäläisyyttä lukuisiin klassisiin suuntiin ainaChaplinin pojasta (1921) melvillemäisen vähäilmeiseen poliisielokuvaan, jossa virkavalta suorittaa tehtäväänsä yhtä varmasti kuin vastapuolikin, tuntuvat teoksen yhteiskunnalliset näkökulmat kovin kapeilta. Kohtalokkuuden leikkaaminen naiivista kertomuksesta on vaarassa johtaa repivien ristiriitojen puutteeseen.

Toivo paremmasta huomisesta on puunaamaisten miesten ja heidän sydäntään ymmärtävien naisten yksilöratkaisuissa, jotka haastavat byrokratian koneiston loogisen mielivallan. Voi olla, että sinänsä humaani ajatus uppoaisi paremmin, jos yhdenvertaisuuden teemaa tukevaa ja kaikkia kulttuureja yhdistävää huumoria olisi harrastettu filmissä enemmän.

Yhtä vähän jää käteen Kaurismäen miltei jokaiseen otokseensa upottamista visuaalisista tägeistä, paidassa, kukkaruukussa tai seinässä huutavasta punaväristä, ja omalaatuisen Little Bobin lauluesityksestä, jotka kuvan ja äänen yllätyksettöminä pakollisuuksina täyttävät tilaa.

Le Havren ilmaisu on niin hiottua, että elokuva lähestyy muodon tasolla elottomuutta, siis juuri sitä, mitä se sisällössään vastustaa.