Rakkaus (2012)

Ohjaus: Michael Haneke

★★★★☆

Michael Haneken esikoiselokuva Seitsemäs manner (1989) päättyy ydinperheen itsemurhaan, Funny Games (1997) kertoo lomailevaa pariskuntaa sadistisesti kiusaavista nuorukaisista, Pianonopettaja (2001) näyttää päähenkilön viiltelemässä sukuelintään ja Valkoinen nauha (2009) esittelee turmeltuneen kyläyhteisön.

Itävaltalaisohjaaja haluaa kieltämättä järkyttää eurooppalaisen elokuvataiteen norsunluutornista, mutta toisin kuin roskaviihteen kolportöörit hän ei mässäile hirveyksillä itseriittoisesti ja roiski verta näyttävästi vaan vaatii katsojaa todistamaan väkivallan hirvittävyyden ja peruuttamattomuuden. Koska vähemmän on enemmän hänen visuaalisessa ilmaisussaan, hän jättää usein tärkeitä asioita tapahtumaan ja ääniä kuulumaan näkymättömissä, mikä lisää tunnelman epämiellyttävää painostavuutta. Toisaalta hän ei käännä katsettaan myöskään kauheuksilta.

Joku voi siis pitää aiheista suurimpaan ja kauneimpaan tarttumista merkillisenä kuperkeikkana ohjaajalta, jonka elokuvissa rakkaus ei ole tarjonnut kenellekään lohtua tai pelastusta. Edellinen sanottuna myös uutuuden osaa tulkita osaksi pitkää jatkumoa hänen hätkähdyttävistä teeseistään, jotka hän viileästi jättää yleisön arvioitavaksi niitä jälkikäteenkään selittämättä.

Tyylillisesti tämä Cannes-voittaja viime keväältä edustaa kenties ohjaajan koko uran pelkistetyintä ja keskittyneintä elokuvaa, josta on muutamaa ihmistä lukuun ottamatta karsittu kaikki ylimääräinen. Kaksituntinen teos sijoittuu käytännössä kokonaan vanhan pariisilaisen kivitalon yhteen ainoaan huoneistoon.

Muusikkopariskuntaa kohtaa onnettomuus

Hanekeen tutustuneet tietävät odottaa herpaantumattoman tunteilematonta tutkiskelua mutta voivat yllättyä, kuinka lempeiksi hän kuvailee kahdeksankymppisen muusikkopariskunnan eläkepäivät elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa. Fyysisestikin jo selvästi ikääntyneen avioparin arkisista toimista välittyy keskinäinen arvostus ja käytännön huolenpito.

Sitten eräänä päivänä kesken aamiaisen vaimo jähmettyy yhtäkkiä paikalleen reagoimatta mitenkään huolestuneen miehensä kysymyksiin ja kosketuksiin. Tyhjä tuijotus ja kalpea katse kertovat jotain epätavallista sattuneen, mutta naisen palattua jostain yhtä nopeasti kuin sinne menikin he koettavat jatkaa kuten ennenkin. Lopulta sairaskohtaukset vievät tämän sairaalaan, josta kotiin päästyään hänen vaativa hoitonsa jää puolison vastuulle.

Elokuvan kuluessa painopiste rakkaudessa siirtyy kaikesta se kestää kaikkeen se kärsii, kuten ensimmäisen korinttolaiskirjeen lauseissa, mutta teos ei ole uskonnollinen. Huolimatta tunteitten aitoudesta tilanne on vaikea kenelle tahansa, kun kumppani ei selviäkään enää edes ruokailusta tai yksin suihkuun. Rapistumisprosessin seuraaminen läheltä on musertava kokemus, josta hellä mies ei aluksi paljasta kuin unissaan.

Arvokkaasta lopusta

Ihmisarvoiseen elämään kuuluu myös arvokas loppu, jota sänkyyn sidottu liikuntakyvytön nainen ei tule saamaan, sillä lääkärit eivät häntä auta, ja mies kieltäytyy jyrkästi. Siteet ulkomaailmaan käyvät entistä harvinaisemmiksi, eivätkä palkatuista hoitajista kaikki ole tehtäviensä tasalla. Hermot kiristyvät täysin ymmärrettävästi kaikilla osapuolilla.

Michael Haneke ei ole asialla pessimistinä mutta vetäytyy silti vaiteliaaseen ulkopuolisen todistajan näkökulmaansa. Vertaus äänettömästä huudosta on osuva kuvaamaan hänen metodiaan.

Rakkaus (2012) pyöräyttää toteavasti esiin elämän kääntöpuolen, jossa on enää vain hävittävää. Kuoleminen ei ylevöitä ketään elämän iltaruskossa ja vanhuuteen unohtumisessa. Joskus niin nuoret Jean-Louis Trintingnant (Ja jumala loi naisen, 1956) ja Emmannuelle Riva (Hiroshima, rakastettuni, 1959) ovat jo esittämiensä hahmojen ikäisiä kuin muistutuksena kaiken katoavuudesta.

Lopputulos ei siltikään ole poliittinen vetoomus eutanasian sallimisesta, kuten joku voi olettaa aihepiiristä. Haneken rinnastukset asuntoon eksyneen linnun pyydystämisestä ja vapauteen päästämisestä mietityttävät silti ennen esirippua.