Kaikella rakkaudella (2013)

Ohjaus: Matti Ijäs

★★★★☆

Jos jonkun, niin Matti Ijäksen uraa ei voi tarkastella pelkästään teatterielokuvien määrällä, sillä niitä hän on kuvannut vain harvakseltaan ja ikään kuin laajan ja arvostetun televisiotuotantonsa ohessa silloin kuin taivaanmerkit ovat osuneet kohdilleen. Hän silti ymmärtänee yleisön kohtuuttoman pitkältä tuntunutta odotusta, sillä miehen edellisestä valkokangaslevityksestä on vierähtänyt sentään jo kokonainen vuosikymmen.

Tunnistettavana tai myyttisemmin auteur-ohjaajana Ijäs paljastaa yhä itsensä, käsialansa ja lempeän humanisminsa jo uutuuden ensiminuuteista. Jokaista elokuvanharrastajaa silti harmittaa, etteivät hänen teoksensa ole koskaan lukeutuneet lippuluukuilla juhliviin kassamagneetteihin tietoisen epätrendikkäinä ja pienimuotoisina.

Elokuvataiteilijana Ijäkselle ja hänen novellimaisille teoksilleen ei löydy Suomesta vertailukohtaa kuin lähinnä Aki Kaurismäestä, joka tahallisen provokatiivisen julkikuvansa takana hoitelee markkinoinninkin piinkovan bisnesmiehen vaistolla. Vahvasti vasemmalle kallellaan oleva Ijäskin voisi varmasti herättää huomiota lataamalla täyslaidallisen kelvottomasta kapitalismista ja sitä liehakoivista poliitikoista, mutta siihen hän on liian kiltti ja vaatimaton persoona.

Jossain Lapissa

Suomalaisen miehen kätkettyjen tunteiden ikuisena peilaajana Ijäs on elementissään, eikä kauas pohjoiseen tapahtumansa sijoittava Kaikella rakkaudella (2013) tee siihen poikkeusta. Uutta joku voi nähdä naisen määräävässä roolissa, sillä häntä kosiskelevat tanssivat tämän pillin tahtiin. Ohjaajaa on joskus moitittukin äijäkeskeisyydestä, mutta vain sukupuolten edustajien lukumäärää laskemalla ei tälläkään kertaa päädy kuin virheellisiin lopputulemiin.

Vahvatahtoinen Ansa ei ole suomalaisen elokuvan nalkuttava eukko vaan kesytön luonnonlapsi, joka ei tottele uskomuksia. Tarina kainalosta toiseen poukkoilevan kapinallisen ja hänen pauloihinsa päätyneiden miesten suhteista voisi olla tragedia tai komedia, mutta Ijäs ei suostu valitsemaan vain toista elämää paljon nähneenä ja sen monimuotoisuutta ymmärtävänä.

Niinpä hän tarjoaa ensin romanssin mahdollisuutta Lappiin matkustaneelle ujolle valokuvaajalle, joka henkisenä erakkona ikuistaa otoksiinsakin tyhjillään nököttäviä penkkejä ilman häiritseviä ihmisiä. Säyseänä sieluna hän koettaa tyydyttää yksinhuoltaäidin päähänpistoja parhaansa mukaan, vaikka naisen ympärillä pyörii myös uhmakas entinen aviomies ja tämän uskovainen veli.

Vehreä kesä vaihtuu syysruskaksi ja talven kaamokseksi, mutta elämän kiertokulku ei vieläkään paljasta kaikkia korttejaan. Ulkoinen maisema piirtyy sävykkäiden luonnehahmotusten taustalle itsestäänselvän pelkistettynä ilman postikorttien ja mainosten suosimia pinnallisuuksia. Sukupolvilta toisille siirtyvää taakkaa ohjaaja heijastelee tällä kertaa Ansaa rakastavan perheenisän kuritetussa pojassa, suhtautuen samalla hyväksyvämmin Ansan oman tyttären kenties vastuuttomampaan mutta sallivampaan kasvatukseen.

Universaali ajatus

Jossain menneessä mieluusti liikkuvassa ohjaajassa ei onneksi ole varsinaista nostalgikkoa, jonka mielestä kaikki vanha on kaunista. Tämä elokuva sijoittuu luultavasti nykyisyyteen tai ainakin melko lähelle sitä, vaikka pohjoisen koreilematon ja yksinkertainen elämäntapa ei täsmennä tapahtumia selvästi tiettyyn aikaan. Tavallaan yhtä universaali on ajatus meidän kaikkien hellyyden tarpeesta, joka ei aina kohtaa vastapuolen toiveita tai taitoja. Omaehtoinen Ansakaan ei ole paha ihminen, mutta toivoton tapaus johonkin pysyvään uskovalle kumppanille.

Vaikka arvostankin elokuvan sisällön ja lähimmäisenrakkautta suurella hellyydellä kuiskaavan suvaitsevan sanoman korkealle, voinee teoksen perinteisempää visuaalista realismia arvioida hiukan yksitoikkoiseksi. Sen kehykset jättävät kuitenkin sisäänsä koskettavan kertomuksen, joka mieluummin lievittää kuin lisää ihmisenä olemisen tuskaa.