Ohjaus: Julie Delpy
★★☆☆☆
Jos koettaa kaivaa edes jotain yhtä ominaispiirrettä näyttelijänä paremmin tunnetun Julie Delpyn omista ohjaustöistä, niin ehkä niissä näkyy amerikkalaistuneen ranskattaren tausta kahden hyvin erilaisen maan kansalaisena ja elokuvantekijänä.
Esikoinen on nimeään, Looking for Jimmy (2002), myöten riippumatonta ja mihinkään johtamatonta jenkkielokuvaa vasta Yhdysvaltain kansalaisuuden saaneelta debyyttiohjaajalta, 2 päivää Pariisissa (2007) kulttuurien ja avoparin yhteentörmäyksellä herkutteleva ristiriitainen komedia sekä Kreivitär (2009) vanhan Euroopan myyttiä lähestyvä kauhuepookki, jossa Delpy itse esittää kuuluisaa sarjamurhaajaa. Näiden teosten teemoista voi vain pihdeillä puristaa yhtä punaista lankaa rauhattomista ja elämälleen merkitystä ja suuntaa haeskelevista ihmisistä.
Jean-Luc Godardin, Krzysztof Kieślowskin ja Richard Linklaterin taiteesta kansainväliseen kuuluisuuteen ponkaissut Delpy luo kameran takana vielä profiiliaan, eikä neljäskään ohjaus anna tulevasta suunnasta mitään varmaa kuvaa. Se kuitenkin on hänen tuotantonsa selvästi ranskalaisin elokuva. Puhe- ja kasvovetoisesta laajan kaartin periodipalasta voisi helposti johtaa vääriä päätelmiä urbaanin maailman myllerryksen hylkäävästä maaseutunostalgikosta, joka valmistaa vastedes Eric Rohmerille ja Bertnand Tavarnierille kumartavia arkihahmotuksia. Ilmeisesti jo syksyllä Suomeen saatava seuraava teos, jonka pääosassa on koomikko Chris Rock, sijoittuu kuitenkin New Yorkiin.
Puheita, pelejä ja painajaisia
Ohjaajan synnyinmaassa hyvin tyypillisiä ja suosittuja muutaman päivän ja yön ympärille kiertyviä, sosiaalisten ongelmien kanssa painivia tapainkuvauksia toistavassa elokuvassa Delpy tiettävästi muistelee omaakin lapsuuttaan vasemmalle kallellaan olevan perheen tyttölapsena. Täysin turhassa kehystarinassa tämä on jo itse stressaantunut äiti ja vaimo perheeneen junamatkalla Pariisiin, mikä nostaa hänen mieleensä yhden viikonlopun tapahtumat pääkaupungin lähistöllä sijaitsevassa maatalossa hänen ollessaan 11-vuotias.
Elokuvan ohut juoni täsmentyy tarkalleen heinäkuuhun 1979, kun maailmalla jännitettiin amerikkalaisen avaruusaseman Skylabin sinkoutumista kiertoradaltaan maan ilmakehään, ja Ranskassa poliittinen vasemmisto herätteli toiveita ensimmäisestä sosialistipresidentistä. Suvisessa suvun kokoontumisessa aikuiset siemailevat viiniä kukin tahdillaan ja paistavat possua pitopöytään, lapset hääräilevät keskenään omissa puuhissaan.
Onnistuneimmillaan elokuva on näissä välittömän tunnun luovissa, suunnittelemattoman oloisissa kohtauksissa, joita ei yhdistä toisiinsa kuin vehreän pihamaan tontin rajat. Siksi äkkiarvaamatta poukkoilevat turinoinnit ja lauluhetket laahaavat välillä tuskastuttavan osoitteettomina, lähinnä anekdoottien tasolla toimivina irtohuomioina.
Kevyttä ja vakavaa
Delpy näkee vanhempansa miltei kyltymättömän seksin sukupolvena, hymynkareen läpi ja ilman amerikkalaista teeskenneltyä moraalista tuohtumusta. Ensi-ihastuksen ja naiseuden alku pääsisi paremmin esiin tiukemmalla näkökulmatekniikalla, jossa tarina avautuisi selvemmin tytön kokemuskentästä. Samalla täsmentyisi sieltä täältä päätään nostava naisen osa ja kehityskaari viattomien leikkien lapsesta katrasta kaitsevaan matriarkkaan.
Kevyen ohjaaja hallitsee vakavaa tyydyttävämmin, eron huomaa vaikkapa nuorison diskoillassa ja sodassa traumatisoituneen sukulaisen heikkouden hetkessä. Ohjaajan isän Albert Delpyn esittämän dementikon itsetuhoiset toimet kelpaavat yllättäen vain hirtehisen huumorin välineeksi.
Yli tusinan henkilön sekalaisesta sakista vain harva pääsee missään merkityksellisessä mielessä esiin edes hetkittäin, joten tyytyminen on pinnallisiin luonnehdintoihin. Niistä parhaasta vastaa Gainsbourg-elokuvan (2010) virtuoosimainen tähti Eric Elmosnino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti