The Amazing Spider-Man (2012)

Ohjaus: Marc Webb

★☆☆☆☆

Sam Raimi puhalsi Hämähäkkimiehen seikkailuihin vauhtia kaikkiaan kolmella uudella elokuvalla vuosituhannen alkupuolella, ja sarja tuli sinänsä loogiseen päätökseen pääosanäyttelijä Tobey Maguiren kasvettua nuorukaisen roolistaan ulos. Raimikaan ei halunnut jatkaa ohjaajana tähtensä menetettyään.

Trilogian parhaassa, toisessa osassa kuvataan sankarin aran arkiminän Peter Parkerin pyrkimyksiä luivia koulun, kodin ja mielitietyn välimaastossa nokkelana mutta sosiaalisesti estyneenä älykkönä. Hapuilevassa hahmossa on juuri riittävästi tarttumapintaa jokaiselle teini-iän kasvukipuja läpikäyvälle koulupojalle väläyttämään mahdollisuutta heissä itsessäänkin kenties piilevistä, toistaiseksi esille pääsemättömistä voimista, joiden avulla hekin voisivat nousta kaikkien, ei vain oman äidin, ihailemaksi supersankariksi.

Tavallaan onkin paradoksaalista, kuinka myös trikoopelastajan kiehtovimmat puolet löytyvät kaikkein tavallisimmasta, eivät suinkaan mekaanisen oloisista loikkajaksoista ja tappelukoreografioista, jotka ovat vain lajityypin pakollisia kieputuksia.

Uusi ohjaaja, uusi sankari

Tästä jatkaa tai oikeammin uudelleen aloittaa Marc Webbin luotsikseen ottama Disney-tuotanto. Senkin kivijalkana on tyttöjen edessä helposti hämilleen menevä lukiolainen, luonnontieteissä lahjakas lukutoukka, joka on elänyt setänsä ja tätinsä kanssa.

Peterin lähdettyä selvittämään tarkemmin onnettomuutta, jossa hänen vanhempansa menehtyivät hänen ollessaan lapsi, nuorukainen tutustuu salaisia geenitutkimuksia tehneen isänsä vanhaan yhteistyökumppaniin, mullistavia parannuskeinoja kehittelevään raajarikkoon, jonka apulaisena hänen vaalea ihastuksensa työskentelee. Hämähäkin purtua liian uteliasta nuuskijaa saavat kaupunkinväki ja virkavalta todistaa sinipunaan pukeutuneen rankaisijan siviilipidätyksiä, mutta toisaalla myös ihmiskokeen synnyttämää pelottavaa luonnonihmettä, jolla klopista poiketen on vain pahat mielessään.

Syitä kostaa

The Amazing Spider-Man (2012) koettaa erottua varsin tuoreista Raimin ohjauksista astetta henkilökohtaisemmilla motiiveilla, jotka ajavat suivaantunutta sankaria uudestaan kaduille, ojentamaan kiusaajiaan ja salailemaan todellista identiteettiään. Toisaalta epävarmuus tuotteen menekistä ja mahdollisista jatko-osista johtaa jo varhain ikävään kompromissiin ja Peterin kasvojen paljastamiseen. Maskin riisuminen aikaisessa vaiheessa vähentää ilman muuta tekijöiden liikkumatilaa nyt ja myöhemmin sekä kaventaa tyttöystävä Gwenille suotuja mahdollisuuksia.

Ongelmaton ei ole myöskään itse Peter Parker, joka Maguiren hahmotuksena on sympaattinen sivullinen. Andrew Garfieldissä näkyy jo alun kouluympäristössä selvästi röyhkeämpää tiedostavuutta, joka tuntuu ristiriitaiselta roolin sosiaalista asemaa vasten. Kun paidan alta paljastuu myöhemmin treenattu urheilijavartalo, on katsojan vaikea nielaista tämän nyhveröminää.

Kokonaisuutena elokuva on paitsi selvästi ylipitkä myös dramaturgisesti laiska. Hyvän ja pahan välisen rajan hämärtäminen on teoriassa kannatettava pyrkimys, mutta käytännössä se latistaa filmin vastakkainasettelua, jota matkalla moneen otteeseen nuutunut yleisö pääsee todistamaan vasta viimeisen neljänneksen aikana.

Tätä ennen vain yhden yritteliään komedian, 500 Days of Summer (2009), valmistanut ohjaaja Webb jättää perin persoonattoman kuvan itsestään lukiessaan lajin tuhannesti toistettua kaavaa.