In Time (2011)

Ohjaus: Andrew Niccol

★☆☆☆☆

Andrew Niccol ponkaisi raketin lailla Hollywood-lahjakkuuksien eturiviin 1990-luvun lopulla kahdella ajanhengen eettisen hämmennyksen nerokkaasti sisäistävällä fantasialla, joista Gattaca(1997) pureutuu teknologisen vallankumouksen varjopuoliin melankolisena tieteiselokuvana jaTruman Show (1998) synkkänä mediasatiirina.

Aiheellinen huoli tekniikan valjastamisesta valtion ja yritysten vaarallisiin käsiin on käynyt sitä ajankohtaisemmaksi mitä valmiimmiksi olemme tulleet vapaaehtoisestikin luopumaan identiteettimme suojasta. Nykyisen hybriksen harjalla tarvitsee tuskin odottaa vuosikymmeniä ennen kuin joudumme laskemaan sen ihmisyydelle langettamaa hintaa.

Käsikirjoituksistaan edellisen tuolloin tuntematon uusiseelantilainen saattoi ohjata itse keskihintaisena debyyttifilminään nuoren näyttelijäpariskunnan Ethan Hawken ja Uma Thurmanin kanssa, mutta jälkimmäisen hän joutui luovuttamaan kuuluisammalle down under -kollegalleen Peter Weirille sen jälkeen, kun studio palkkasi elokuvan pääosaan budjettia paisuttaneen tähtikoomikon Jim Carreyn.

Tunnustukset Truman Shown valtavasta menestyksestä menivät siis muille, ja kun Gattacakin nautti lähinnä harrastajien kulttisuosiosta, pääsi Niccol valmistelemaan seuraavia ohjauksiaan kirkkaimman valokeilan ulkopuolella. Lupaavista lähtökohdista huolimatta hänen mielenkiintoiset ideansa koneistuvasta maailmasta ovat sittemmin osuneet valtavirtaviihteen seinään, joka on osoittautunut liian betoniseksi läpäistä.

Betoniesirippuja dystopiassa

Teoksen päähenkilö on edellisten sankareiden kaltainen orjuuttavan systeemin heittopussi, täsmentymättömässä lähitulevaisuudessa päivärutiineissaan askarteleva jokamies, joka unelmiaan tavoitellessaan joutuu vastakkain lain ja järjestyksen kanssa. Ohjaajan perusfilosofiasta kumpuava joukkokanne yksilön oikeudesta kapinoida kontrolloivaa yhteiskuntaa vastaan jää kuitenkin temaattisena johtolankana syrjään paljon perinteisemmäksi pakojännäriksi rustatun juonen tieltä.

Siinä ihmiset lakkaavat vanhenemasta täytettyään kaksikymmentäviisi, mutta liikakansoituksen estämiseksi heidän elinkellossaan on sen jälkeen vain vuosi aikaa. He voivat kuitenkin ostaa, lainata ja varastaa sitä lisää, joten rakenteet puoltavat rikkaiden ja röyhkeiden ylivaltaa.

Betoniesirippujen jakamassa dystopiassa ikänsä slummeissa elänyt mies pääsee onnekkaan sattuman kautta käsiksi omaisuuksiin, mutta joutuu luikkimaan murhasyytteet niskassaan karkumatkalle pörssihain tyttären seurassa. Tuttu fraasi aika on rahaa otetaan kirjaimellisena kysymyksenä elinminuuteista, joiden perässä heidän on juostava kuin seteliselkärankaisten oravanpyörässä.

Loogisia aukkoja

Kutkuttava ajatusleikki voisi mennä yleisemmin tulkittuna vaikkapa vertauskuvana äveriään pohjoisen ja köyhän etelän eriarvoisuudesta tai syrjivistä roturajoista, ellei sen älyllisesti huoleton toteutus tyytyisi pelkkiin latteuksiin. Mielikuvitusta kihelmöivästä asetelmasta kiiltokuvanäyttelijät ammentavat tyhjiä poseerauksia, käsikirjoitus loogisia aukkoja ja sisältö ristiriitaisia viestejä.

Katsoja ei pysty päättelemään pukeutusmistyylistä, sisustuksesta tai automalleista ajankohtaa tai löytämään uskottavaa syytä maailmanjärjestykselle, joka yhtäältä lietsoo loputonta sotaa, toisaalta vannoo ikuista rauhaa. Ei ole vaikea arvata viihdemarkkinoiden kitaan heitetyn filmin valintaa.