Shame (2011)

Ohjaus: Steve McQueen

★★★★☆

Eritoten ranskalaisohjaajat hätkähdyttivät vuosituhannen alun yleisöä usealla pornokuvastoa ja teurastusta suorasukaisesti ryöpyttävällä elokuvalla, joihin heijastuivat kulttuurissamme tapahtuneet asennemuutokset.

Kuten provokaatioilta saattaa arvata, niistä jotkut ovat silkkaa eksploitaatiota (Pane mua, 2000), toiset taas ihmismielen raadollisuuteen sivistyneemmin pureutuvia teoksia (Intimacy, 2001). Shame (2011) on vuosikymmenen ensimmäinen vakava seksiaddiktion kuvaus, tietyssä mielessä myös jatkoa taiwanilaisen Ang Leen viettien vangitsevuutta ja harhauttavuutta ruotivalle teokselle Lust, Caution (2007).

Turner-palkinnollakin tunnustettu Steve McQueen ponkaisi brittielokuvan huippulupaukseksi heti ensimmäisellä pitkällä ohjaustyöllään Hunger (2008), joka kertaa tositapauksen Long Keshin pahamaineiseen vankilaan kuolleen marttyyrin nälkälakosta järkyttävän naturalistisesti. Nyt ohjaaja siirtyy fyysisen kärsimyksen kurimuksesta henkiseen pahoinvointiin kertoessaan pakkomielteen koukussa pyristelevän miehen vaikeista riippuvuuksista. Ruumillisuus ja alastomuuskin ovat yhä näkyviä, mutta niistä ohjaus ei löydä mitään säväyttävää tai kiihottavaa. Genitaalialueen toiminnot johtavat vain huutoon, joka on äänetöntä ja tuskallista.

Suurkaupunkimiljöön anonyymi yksinäisyys on tarjonnut lukemattomille film noirin ja sen perinnöstä ammentaville ohjaajille kanvaasin musteneville maalauksille kapinallisten ja kadotettujen umpikujasta. Lasipalatsien siluetissa siintää lohduton lähtökohta myös Michael Fassbenderin ahdistavan sisäänpäinkääntyneelle roolityölle, jota ei ole suotta rinnastettu Marlon Brandon leskimieheen Bernardo Bertoluccin ohjaustyössä Viimeinen tango Pariisissa (1972).

Shame on vähän vastaava muotokuva vihansa, pelkonsa, pettymyksensä ja katkeruutensa hekumaan kätkevästä uhkapelurista, jonka pöytään laittamat panokset kasvavat hänelle uskottujen velvoitteiden myötä. McQueenin vaativaan ohjaukseen jälleen lähteneen Fassbenderin ei täydy tällä kertaa näännyttää itseään henkihieveriin mutta ilmaista kuristavaa kyvyttömyyttä kohdata tunteitaan muin kuin lihan kiiman keinoin. Mielenlujuuden skaalalla rooli on täydellinen vastakohta näyttelijän läpimurtotyölle aatteelleen uhrautuvana Irlannin tasavaltalaisarmeijan sotilaana.

Eksynyt New Yorkissa

Teos kertoo taivaaseen kurkottavassa lasitornissa yhdentekevää työtä toistavasta, yhtä anonyymissä asunnossa elävästä keski-ikäisestä miehestä, jonka arki masturbointeineen ja seuranhakureissuineen kiertää kehää, joka on jo kauan sitten lakannut tyydyttämästä. Parisuhdeongelmaa potevan siskon ilmaantuminen kotiin vie ekstrovertin ja introvertin peilikuvat törmäyskurssille.

Brittinäkökulmastaan huolimatta elokuvan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin. Vaikka ratkaisun taustalla olisikin kaupallista myönnytystä tuotantoyhtiön suuntaan markkinoinnin helpottamiseksi Pohjois-Amerikassa, voi siitä löytää myönteistäkin sanottavaa koskien elokuvan vieraantuneisuuden ja eksyneisyyden eksistentialistista teemaa, johon sopii hyvin, ettei mielen ja ruumiin eriytymistä kuvaavassa elokuvassa ole varsinaista pornografiaa.

Tavallaan McQueen toimii viisaasti välttelemällä psykologisointeja ja väläyttämällä henkilöiden taustoista vain tarkoin harkittuja viittauksia. Kun trauma ei saa selvää nimeä, kohdistuu herpaantumaton huomio ohjaajan visuaalisen ilmaisun pitkiin vaiteliaisiin otoksiin värittömistä kasvoista, joiden irvokkaimmat naamiot ovat vapisevan ihon alla. Kuvien hillityn rusehtavat ja kalsean sinisen sävyt täydentävät apeiden ihmisten alakuloista matkaa turtumukseensa. Kyynisyydestään huolimatta teos ei suostu kokonaan hylkäämään humanismia, vaan moniselitteinen lopetus seisahtuu kysymysmerkiksi muutoksen mahdollisuudesta.

Ei ole kahta sanaa siitä, etteikö elokuvan muotokieli olisi harvinaista laatuluokkaa. Sisällössään ohjaus edustaa kansainvälisten mestarien ehdotonta linjaa kuoriessaan sivistyksemme ohutta pintaa. Steve McQueen soutaa yleisiä trendejä vastaan haastaessaan miettimään pornografisoituneen ympäristömme pimeää puolta ja hintaa. Bachia kuuntelevan päähenkilön itsepetoksen ja -inhon peilaus ei ole jokaiseen makuun.