Tropa de Elite II (2010)

Ohjaus: José Padilha

★★★☆☆

Berliinin filmijuhlien parhaan elokuvan palkinnon Kultaisen karhun vuonna 2008 voittanut brasilialainen Tropa de Elite, suomeksi Eliittijoukko, kertoo Rio de Janeiron slummien poliiseista ja jengien huumesodista, kun virkavallan erikoisyksikkö määrätään puhdistamaan kadut saastasta ennen paavin vierailua.

Poliisin korruptioon ja väkivaltaan pureutuva iskevä visuaalinen realismi jakoi mielipiteet jyrkästi, mutta ohjaaja korosti teoksensa totuudellisuutta. Suomen valkokankaille brutaalia filmiä ei koskaan kelpuutettu, mutta sen on saanut käsiinsä vuokraamoista.

Jatkoa saatiin odottaa kolme vuotta, mutta siitä muodostui vielä suurempi kaupallinen menestys kuin edeltäjästään, ja suunnitelmissa on vielä kolmaskin, trilogian täyttävä osa, ennen kuin ohjaaja siirtyy Pohjois-Amerikkaan. Oxfordin yliopistossakin opiskellut José Padilha laajentaa polttavaa aihetta politiikkaan ja mediaan kuvatakseen systeemin kaikki portaat läpäisevää mädännäisyyttä. Siinä vastuullisissa tehtävissä hierarkian huipulla olevista jokainen paljastuu pahaksi, syntiseksi ja syylliseksi.

Moraalisia vastakkainasetteluja

Filmin tapahtumat sijoittuvat kolmentoista vuoden päähän ykkösosasta. Kapteeni Nascimento etenee vankilakapinan taltuttajana entistä korkeampaan tehtävään turvallisuuspoliisiin ajautuen yhä syvempään konfliktiin syntipukiksi joutuneen pitkäaikaisen kollegansa, poikansa hyvinvoinnista huolestuneen entisen vaimonsa ja tämän uuden miehen Fragan, julkisuushälystä kongressiin nousseen vasemmiston äänitorven kanssa. Tämä ei usko rikollisten kurittamisen välttämättömyyteen vaan todistaa tilastoilla vankimäärien kasvavan ja kaaoksen vain hurjistuvan ilman humaanimpaa ajattelutapaa.

Padilha keskittyy aiempaa enemmän henkilösuhteisiin ja moraalisiin vastakkainasetteluihin. Noin puolentusinan hahmon ja usean organisaation välillä sahaava kiihkeä kerronta ja toisinaan turhiin temppuihin sortuva kameratyö ottavat koville, etenkin elleivät ykkösosa tai Rion hallinto ole tuoreessa muistissa.

Tarinan suuri kaari koskettelee tummissa varjoissa liian pitkään vaeltaneen päähenkilön havahtumista ryhtiliikkeeseen ja ympärillään rehottavaan rumuuteen tavalla, joka tuo mieleen Ron Sheltonin ohjauksen ja David Ayerin käsikirjoituksen James Ellroyn tekstistä Dark Blue.

Padilhan ei tarvitse kääntää kelkkaa taikaiskusta, mutta teoksen päättävät saarnat tuntuvat silti osin huonosti motivoiduilta kompromisseilta. Teemana ei niinkään ole väärinkäytösten välttämättämyys rikoksentorjunnassa kuin päättäjien piittaamattomuus. Onneksi teos ei uskottele liikaa järjestelmän kyvystä parantaa itseään.