Ohjaus: Peter Franzén
★★☆☆☆
Moni kirjallinen ja kuvallinen teos ja esikoisjulkaisut erityisesti ammentavat tekijänsä omasta kokemuskentästä, usein jopa omaelämäkerrallisesti, eikä sille voi sinänsä nyrpistää nenäänsä. Kyseisten teosten totuudellisuutta laadukkaana taiteena on punnittava samoilla kriteereillä kuin niidenkin fiktioiden, jotka ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta.
Peter Franzén jatkaa jo toista kertaa lapsuusmuistojensa parissa, sillä ensin niistä syntyi hänen debyyttiromaaninsa Tumman veden päällä (2010) ja nyt samanniminen elokuva, joka on maamme eturivin näyttelijöihin lukeutuvan ja Hollywoodissakin läpimurtoa hakevan miehen ensimmäinen ohjaustyö.
Vaikka elokuvan aihe on tunnustetun henkilökohtainen ja tapahtumapaikkana pääkaupunkikeskeisestä kotimaisesta elokuvateollisuudesta erottuen pohjoinen Keminmaa, teos on muutoin hyvin perinteinen alkoholismia käsittelevä perhepotretti. Tämän voi joko nähdä kelmeänsävyiseksi 1970-lukunsa maalaavan sairauskertomuksen yleispätevyytenä tai turhana varovaisuutena, joka esittää vaikeasta riippuvuudesta vain sen tyypillisimmät oirehdinnat ulkoisina retkahduksina.
Jostain yksittäisestä itkunsekaisesta ja juopottelun syöksemästä raivokohtauksesta on vielä matkaa ongelman yksityishelvetilliseen ytimeen puhumattakaan yhteiskunnallisemmista näkökulmista, jotka eivät toisaalta voikaan vaivata kouluikään tulevaa Peteä, filmin ohjaajan luottavaista mutta ikäviä todistamaan joutuvaa alter egoa ja näkökulmahenkilöä.
Ydinperheen onni särkyy
Teoksen dramaturginen kaari kulkee tuttuja latuja ydinperheen onnellisuudesta kohti perusturvallisuuden järkkymistä ja rajan ylitystä. Nuoren ja vielä kaikkea ymmärtämättömän pojan arasti tarkkaileva katse mahdollistaa painottaa pieniä ja sattumanvaraisiakin hetkiä, jotka syystä tai toisesta ovat merkitseviä. Silti tai siksi Franzénin ote suureen jää pahasti vajavaiseksi.
Samuli Edelmannin esittämä poliisi-isä on selvin päin unelmakasvattaja, joka viinaa juotuaan muuttuu perhettään terrorisoivaksi räyhähengeksi, joka tolpille päästyään ja selvittyään toistelee tyhjiksi osoittautuvia lupauksia. Muotokieleensä ja latteuksia vilisevään dialogiinsa elokuva lataa paljon siirappista nostalgiaa kaiketi hätkähdyttääkseen kauniin idyllin vääjäämättömällä puhkaisulla, joka ei kuitenkaan tunkeudu katsojan sieluun.
Kysymys, joka yleisellä tasolla koskettaa kaikkia alkoholismin mustan varjon alla eläviä perheitä, nousee esiin myös nyt, eli miksi yksikkö pysyy kasassa niin pitkään ennen välirikkoa. Yleiseltä tasolta vastausta ei tietystikään löydy, joten olisi taas päästävä yksityiseen.
Outoa ainakin on perheen sinänsä suojelevaksi kuvatun äidin sittenkin vähälle jäävä rooli, avuliaiden isovanhempien puuttumattomuus ja miehen edustaman virkavallankin sivullisuus. Toki näitä kaikkia elokuvassa sivutaan mutta niin ohuesti ja lyhyesti, ettei asiasta voi päätellä mitään erityisempää esimerkiksi siitä, kuinka perisuomalaista on kääntää katse syrjään ja toivoa ongelmaan ratkaisua taikaiskusta. Ohjaajan itsensä rooli Peten biologisena isänä kuitataan jos mahdollista vielä hämärämmin. Katsojaa kiinnostaisi tietää, miksi näin mukava mies on ulkoreunalla.
Ei tarvittavaa rosoisuutta
Kouluikään varttuvan pojan kasvukertomuksena Tumman veden päällä ei juuri nosta osakkeitaan. Ylipäänsä on yllättävää, ettei pätevänä näyttelijänä arvostettu esikoisohjaaja ole saanut rooleihin rosoista uskottavuutta. En vakuutu ollenkaan esimerkiksi Edelmannin uhkaavuudesta tai Matleena Kuusniemen äidin haavoittuvuudesta, sillä kohtaukset eivät tunnu eletyiltä. Kysymys on paljolti siitä, kuinka kohtauksiin tullaan sisään ja kuinka jännitteille annetaan tilaa kasvaa.
Tarpeetonta synkistelyä sentään välttelevän, toiveikasta huomistakin väläyttävän teoksen jättämä muistijälki on valitettavan lyhyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti