Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (2010)

Ohjaus: Mari Rantasila

★★☆☆☆

Ensimmäisen Risto Räppääjä -elokuvan (2008) keräämät kaksisataatuhatta katsojaa valkokankaalla, satatuhatta myytyä dvd-levyä ja yli vuoden jatkunut yhtäjaksoinen levitys helsinkiläisessä elokuvateatterissa ovat maanmainioita syitä Sinikka ja Tiina Nopolalle antaa ohjaaja Mari Rantasilan jatkaa heidän lastenkirjasarjaansa perustuvia filmatisointeja.

Myös Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (2010) edustaa perheen pienimmille sopivaa turvallista viihdekomediaa, jonka viesti ystävyyden merkityksestä, toisen eteen tekemisestä ja anteeksi antamisesta edustaa alati tärkeää opinkappaletta varttumisen vaikealla polulla.

Elokuva käynnistyy punatukkaisen rumpalipojan juhlapäivästä. Rauha-tädin ja naapurinherra Lennart Lindbergin lahjoittamasta käyräsarvisesta fillarista koituisi iloa koko kesäloman ajaksi, ellei Risto muistutuksesta huolimatta unohtaisi lukita pyörää kettingillä niin, ettei sitä kukaan saattaisi häneltä vohkia.

Junareissulle yhdessä lähtevät Rauha ja Lennart jättävät lapset tomeran Pakastaja-Elvin (tietystiUlla Tapaninen) hoitoon, mutta vekarat karkaavat kaitsijaltaan samoille kiskoille löytääkseen Riston kadonneen kulkupelin.

Fiksut tenavat, hassut aikuiset

Aikuisen näkökulmasta Nopoloiden ja Rantasilan varta vasten tätä elokuvaa varten kehittelemä kertomus ei vedä jalkoja alta huiman mielikuvituksellisena seikkailuna tai toteutukseltaankaan ällistyttävänä kotimaisena lastenelokuvana. Sen henki on silti enimmiltä osin miellyttävän hupsu ja raikas.

Jujuhan on siinä, kuinka pennut ovat räväkästä ulkokuorestaan huolimatta hyvin perinteisiä lapsia heille mielipahaa aiheuttavine pienine suurine murheineen, kun taas aikuiset kompastelevat kantamuksineen jossakin vähän kahjossa rinnakkaistodellisuudessa. Samastuminen on siis helppoa ja viljalti käytetyt äänitehosteet hauskoja.

Muutama reunahuomautus on silti paikallaan. Joka kulman, niemen ja notkon takaa pilkottaa vyötärönkorkuisten makutottumuksia myötäileviä karamellivärejä, mikä saattaa aiheuttaa päänvaivaa lastensa purukaluston hyvinvoinnista huolestuneille vanhemmille, makeisteollisuuden ja hammaspeikon päävastustajille.

Musiikkiesityksistä en ymmärrä Martti ja Pantse Syrjän pyörätuolipotilaalle lurittelemaa, ”velton lihaksen” vaaroista heristelevää kuntopiirilaulua. Se tuntuu ensin rivolta ja sitten syyllisyydentuntoa nostattavalta. Kannustaa on kai tarkoitus.