Kuka, ellemme me? (2011)

Ohjaus: Andres Veiel

★★☆☆☆

Viime vuosina saksalainen elokuva on osallistunut ahkerasti maansa historiankirjoitukseen toista maailmansotaa seuranneista sisäisistä mullistuksista ja levottomuuksista. Joskus käy niin onnellisesti, että yksi kaupallisesti nostalgisoiva menestys riittää nostamaan varteenotettavammatkin skenaariot tuotantoputkeen.

Goodbye Leninin! (2003) jälkeen ilmestyneistä, poliittisen järjestelmän heikkoutta ilman vitsikkyyttä valottavista teoksista Baader Meinhof Komplex (2008) ja Kuka, ellemme me? (2011) kertovat Punaisen armeijakunnan (RAF) terrorista.

Näistä äärivasemmistolaisen radikaaliliikkeen motiiveihin paneutuvista elokuvista Uli Edelin elokuva on sisällöltään ja ilmaisultaan provosoivampi. Osin samoista henkilöistä koostuva Andres Veielin ohjaus pysyttelee yksilökeskeisemmässä näkökulmassa. Sellaisena se puolustaisi paremmin paikkaansa Edelin kyynisyyttä vastaan muodoltaan rohkeampana ja psyykkisiä harhoja korostavampana. Kronologisesta kertauskurssista ei puutu säväyttäviä hetkiä, kuten aiheesta ymmärtää, mutta teoksen dramaturgia hukkaa niistä useimmat tasaisena valuvaan tahnaansa.

Isien synnit

Kapinakenraali Andreas Baaderin ja pääideologi Ulrike Meinhofin sijasta sen päähenkilöitä ovat natsimielisen runoilijaisänsä halveksittuja opuksia kustantajana kaupitteleva Bernward Vesper ja isänsä menneisyyttä niinikään kyseenalaistava Gudrun Ensslin, ensin Vesperin, myöhemmin Baaderin tyttöystävä.

He koittavat talousihmeen taanneen järjestelmän puutteita korjatessaan ja vanhempiensa syntejä arvostellessaan olla aluksi intellektuellipiirien teoreetikkoja, kunnes osa väestä ryhtyy suoran väkivallan kannattajiksi. Vapaata seksuaalisuutta suhteeseen kyselemättä pakottanut Vesper kadottaa tässä vaiheessa otteensa Baaderin karismaattisuudesta hullaantuneeseen Enssliniin ja samalla omasta elämästään.

Lyhyesti sanottuna Veiel pitäytyy liiaksi tyhjänpäiväisissä, lopulta kummankin osapuolen mielenosoituksellisissa sänkyseikkailuissa, joita ei silti visualisoida rajun kiimaisiksi osoittamaan pettyneiden idealistien takertumista tuulentupiin. Vesperin sortuminen huumeisiin antaa edellä mainitusta teemasta liian vähän liian myöhään, vaikka katsoja täydentääkin sen mielessään aatteen puolesta uhrautuvan marttyyriuden vaihtoehdoksi. Leikkaukset pääparin ulkopuoliseen, yhteiskunnassa viriävään ahdistukseen jäävät hahmotuksessa pinnallisiksi.