Ohjaus: Ang Lee
★★☆☆☆
Myös taiwanilaiselle Ang Leelle rantautuminen länteen on merkinnyt vaikeita valintoja aasialaisen arvoperimän sovittelussa uudenlaisiin olosuhteisiin.
Hänen menestyneimmistä teoksistaan Järki ja tunteet (1995) sekä Brokeback Mountain (2005) ovat muotopuhtaita runoelmia ympäröivän yhteisön kanssa ristiriitaan ajautuvista ihmisistä ja heidän tukahdetuista tunteistaan, mutta elokuvien tehoa syö melkeinpä sietämätön varovaisuus, jonka otaksun liittyvän juuri ohjaajan kulttuuritaustaan.
Tarvittiin paluu kiinalaiseen tuotantotiimiin parin vuoden takaisessa elokuvassa Lust, Caution (2007) Leen toistaiseksi rohkeimpaan urasiirtoon. Roolihenkilöiden jähmeän ulkokuoren alla väreilevät eroottiset intohimot säilyivät taiwanilaissensualistin tyylin tunnusmerkkeinä, mutta vapauttamalla libidon ja raivon kahleistaan hän siirtyi kursailemattoman väkivallan ja seksin vaikealle sektorille. Päätelmissään hän osoittaa ihmisen olevan vihamielinen ympäristö hyvyydelle.
Yllättävän ravistelun jälkeen kuuluisaa musiikkifestivaalia muisteleva nostalgiatrippiTaking Woodstock (2009) merkitsee askelta valtavirtaan, vaikka se täydentääkin temaattisesti Leen tuotantoa. Hippikauden huipentumaksi jäänyt nelipäiväinen rock-tapahtuma merkitsi baby boomissa syntyneelle, 1960-luvun vastakulttuurissa varttuneelle sukupolvelle rauhan ja rakkauden manifestia etenkin Vietnamin sotaa vastaan.
Keskeisimmässä linjanvedossaan ohjaaja joutuu ottamaan kantaa siihen, katsoako mennyttä nykyisen tietämyksemme hieman kyynisessäkin valossa vai lumoutuako aatteesta sellaisenaan, osana myyttiä tukevaa todistusta.
Isoja ja pieniä murroksia
Aihe, jota lähestytään maantien varren kyläpahasessa vanhempiensa kurjassa motellissa puurtavan Elliotin hiljaisen uhrautumisen kautta, tarjoaa myös lukuisia mahdollisuuksia miettiä huterasti organisoidun tapahtuman heikkouksia.
Woodstock nimittäin piti alkujaan järjestää samannimisellä paikkakunnalla New Yorkin osavaltiossa. Lopulta se joudutaan viemään seitsemänkymmenen kilometrin päähän Betheliin, pieneen konservatiiviseen yhteisöön, missä Elliot heiluttaa nuijaa tyhjää nyhjäävän kauppakamarin johdossa. Lukiessaan uutisen järjestäjien saamista rukkasista Woodstockissa hän näkee festivaalin saamisessa Betheliin tilaisuuden kuitata motellille kertyneet velat.
Organisatorisesti lopputulos on yhtä sekasortoa, sillä maalle valuu väkeä kymmenkertaisesti kuvitelmiin nähden, tiet tukkeutuvat eikä muonituksessa ole kehumista.
Yhteiskunnallisen kehityksen leikkauspisteeseen kaareutuvien rakenteiden lomassa elokuva kertoo pienemmästäkin murroksesta, sisustussuunnittelijaksi itsensä kouluttaneen Elliottin seksuaalisen identiteetin sekä henkilökohtaisten halujen jäsentymisestä. Voimakkaan äitinsä tahtoon taipumalla hän on tähän saakka alistanut oman elämänsä vanhempiensa varallisuudeksi. Romanttisimmillaan teos on kuvatessaan tämän jännitteen purkautumista kaikkia tyydyttävällä tavalla.
Tilaa hyvälle tahdolle
Ang Leen idealismissa löytyy kyllä tilaa hymyillä hyväntahtoisesti vapauden aatteen hassuille ilmentymille, kuten ladossa asuvan teatteriseurueen noloille nakuesityksille, mutta paikoin piikkien toivoisi olevan selvästi terävämpiä.
Aikakautta laajemminkin määrittelevät pyrkimykset laajentaa tajuntaa päihteiden suomin mahdollisuuksin koetaan osana Elliottin yleisempää ja siten luonnollista irtautumista kodistaan. Miedoissa huumausaineissa nähdään jopa ratkaisua sukupolvien välisille kohtaamisongelmille, missä lienee sallittua nähdä katteetonta lupausta. Täysin vailla ironiaa ohjaaja ei kuitenkaan tätä avainkohtausta saata loppuun.
Elokuvaa sävyttävä lempeä koomillisuus ja vakaumuksellinen yhteisöllisyys on epäilemättä osatotuus legendasta, mutta jopa puutteensa myöntävänä fiktiivisenä dokumenttina Taking Woodstock uuvahtaa puolitiehen. Monet pulmallisimmista ristiriidoista, kuten sota tai seksuaalisuus, jäävät vain kohtausten taustalle irrallisten henkilöjen hahmoissa näkyviksi kuriositeeteiksi.
Niinpä kukkaiskansan joutsenlaulu kaventuu turhan tutuksi yksilökeskeiseksi kasvutarinaksi, jossa maiseman mutaisuudesta huolimatta ratkaisuihin päästään sisäsiististi.
Hänen menestyneimmistä teoksistaan Järki ja tunteet (1995) sekä Brokeback Mountain (2005) ovat muotopuhtaita runoelmia ympäröivän yhteisön kanssa ristiriitaan ajautuvista ihmisistä ja heidän tukahdetuista tunteistaan, mutta elokuvien tehoa syö melkeinpä sietämätön varovaisuus, jonka otaksun liittyvän juuri ohjaajan kulttuuritaustaan.
Tarvittiin paluu kiinalaiseen tuotantotiimiin parin vuoden takaisessa elokuvassa Lust, Caution (2007) Leen toistaiseksi rohkeimpaan urasiirtoon. Roolihenkilöiden jähmeän ulkokuoren alla väreilevät eroottiset intohimot säilyivät taiwanilaissensualistin tyylin tunnusmerkkeinä, mutta vapauttamalla libidon ja raivon kahleistaan hän siirtyi kursailemattoman väkivallan ja seksin vaikealle sektorille. Päätelmissään hän osoittaa ihmisen olevan vihamielinen ympäristö hyvyydelle.
Yllättävän ravistelun jälkeen kuuluisaa musiikkifestivaalia muisteleva nostalgiatrippiTaking Woodstock (2009) merkitsee askelta valtavirtaan, vaikka se täydentääkin temaattisesti Leen tuotantoa. Hippikauden huipentumaksi jäänyt nelipäiväinen rock-tapahtuma merkitsi baby boomissa syntyneelle, 1960-luvun vastakulttuurissa varttuneelle sukupolvelle rauhan ja rakkauden manifestia etenkin Vietnamin sotaa vastaan.
Keskeisimmässä linjanvedossaan ohjaaja joutuu ottamaan kantaa siihen, katsoako mennyttä nykyisen tietämyksemme hieman kyynisessäkin valossa vai lumoutuako aatteesta sellaisenaan, osana myyttiä tukevaa todistusta.
Isoja ja pieniä murroksia
Aihe, jota lähestytään maantien varren kyläpahasessa vanhempiensa kurjassa motellissa puurtavan Elliotin hiljaisen uhrautumisen kautta, tarjoaa myös lukuisia mahdollisuuksia miettiä huterasti organisoidun tapahtuman heikkouksia.
Woodstock nimittäin piti alkujaan järjestää samannimisellä paikkakunnalla New Yorkin osavaltiossa. Lopulta se joudutaan viemään seitsemänkymmenen kilometrin päähän Betheliin, pieneen konservatiiviseen yhteisöön, missä Elliot heiluttaa nuijaa tyhjää nyhjäävän kauppakamarin johdossa. Lukiessaan uutisen järjestäjien saamista rukkasista Woodstockissa hän näkee festivaalin saamisessa Betheliin tilaisuuden kuitata motellille kertyneet velat.
Organisatorisesti lopputulos on yhtä sekasortoa, sillä maalle valuu väkeä kymmenkertaisesti kuvitelmiin nähden, tiet tukkeutuvat eikä muonituksessa ole kehumista.
Yhteiskunnallisen kehityksen leikkauspisteeseen kaareutuvien rakenteiden lomassa elokuva kertoo pienemmästäkin murroksesta, sisustussuunnittelijaksi itsensä kouluttaneen Elliottin seksuaalisen identiteetin sekä henkilökohtaisten halujen jäsentymisestä. Voimakkaan äitinsä tahtoon taipumalla hän on tähän saakka alistanut oman elämänsä vanhempiensa varallisuudeksi. Romanttisimmillaan teos on kuvatessaan tämän jännitteen purkautumista kaikkia tyydyttävällä tavalla.
Tilaa hyvälle tahdolle
Ang Leen idealismissa löytyy kyllä tilaa hymyillä hyväntahtoisesti vapauden aatteen hassuille ilmentymille, kuten ladossa asuvan teatteriseurueen noloille nakuesityksille, mutta paikoin piikkien toivoisi olevan selvästi terävämpiä.
Aikakautta laajemminkin määrittelevät pyrkimykset laajentaa tajuntaa päihteiden suomin mahdollisuuksin koetaan osana Elliottin yleisempää ja siten luonnollista irtautumista kodistaan. Miedoissa huumausaineissa nähdään jopa ratkaisua sukupolvien välisille kohtaamisongelmille, missä lienee sallittua nähdä katteetonta lupausta. Täysin vailla ironiaa ohjaaja ei kuitenkaan tätä avainkohtausta saata loppuun.
Elokuvaa sävyttävä lempeä koomillisuus ja vakaumuksellinen yhteisöllisyys on epäilemättä osatotuus legendasta, mutta jopa puutteensa myöntävänä fiktiivisenä dokumenttina Taking Woodstock uuvahtaa puolitiehen. Monet pulmallisimmista ristiriidoista, kuten sota tai seksuaalisuus, jäävät vain kohtausten taustalle irrallisten henkilöjen hahmoissa näkyviksi kuriositeeteiksi.
Niinpä kukkaiskansan joutsenlaulu kaventuu turhan tutuksi yksilökeskeiseksi kasvutarinaksi, jossa maiseman mutaisuudesta huolimatta ratkaisuihin päästään sisäsiististi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti