Ohjaus: Quentin Tarantino
★☆☆☆☆
Kun riisuu Kunniattomat paskiaiset (2009) elokuvahistoriaan haarautuvista sitaateistaan ja keikaroivasta tekniikastaan, mitä siitä jää jäljelle? Mahdollisesti yritys rienata sotimisen sankaruutta, mutta toteutuksen kunniallisuudesta voi olla monta mieltä.
Quentin Tarantino on rustannut kuudennen ohjaustyönsä populaarikulttuuria palvoville kritiikittömille kiilusilmille, joiden mielestä mitään ei tulisi ottaa tosissaan. Siitä näkökulmasta kaikkea tulisi arvioida viihteen omilla ehdoilla, jotta hänen suosimansa itsetarkoituksellinen ja halpoihin hörönauruihin houkutteleva väkivalta saisi oikeutuksensa. Ohjaajan pahin vihollinen on edelleen hän itse.
Toisen maailmansodan aikaiseen miehitettyyn Ranskaan sijoittuva amerikkalaisen erikoisyksikön skalpeerausretki on kuin machotoiminnallinen Likainen tusina (1967), joka on heitetty spagettiwesternin myllyyn ahmimaan komedian kauraa. Se ei edes pyri olemaan realistinen elokuva historiallisine faktoineen, joten tosikoksi ei tarvitse heittäytyä.
Rempseä poikaseikkailu on videovuokraamovesselin filmikellarifantasia siitä, kuinka kaikkien aikojen pahiksille, siis natseille, lyödään luu kurkkuun. Tulista loppunäytöstä lähestytään päänahkoja veistellen, kalloja kopautellen ja vitsejä väännellen. Natsikerma goebbelseineen ja göringeineen vispataan kuohkeaksi juutalaisnaisen johtamassa elokuvateatterissa.
Näsäviisaan sonnanjauhannan seuraajiaan taitavammin hallitseva Tarantino vetkuttelee jälleen kerran toissijaisissa jutusteluissa läväyttääkseen väkivallan äkisti valloilleen. Tahallisen vähämielisissä karikatyyreissa nauretaan natsien suuruudenhulluudelle ja rintamaheroismiin verhotulle pätemisen tarpeelle. Roisin satiirin puutelistaa pidentää kuitenkin tahmea tunteellisuus, kurkotukset vakavaan, aivan kuin teoksen tavoite ei olisi tekijällekään ilmeinen. Melodramattinen aines tarttuu huonosti hirtehishuumoriin.
Uusien, unohdettujen tai tuntemattomien kykyjen näkijänä Tarantinon silmä on tunnetusti tarkka; itävaltalainen Christoph Waltz natsieversti Hans Landana on aivan lyömättömässä vedossa. Oscar-ehdokkuuden luulisi olevan selviö.
Quentin Tarantino on rustannut kuudennen ohjaustyönsä populaarikulttuuria palvoville kritiikittömille kiilusilmille, joiden mielestä mitään ei tulisi ottaa tosissaan. Siitä näkökulmasta kaikkea tulisi arvioida viihteen omilla ehdoilla, jotta hänen suosimansa itsetarkoituksellinen ja halpoihin hörönauruihin houkutteleva väkivalta saisi oikeutuksensa. Ohjaajan pahin vihollinen on edelleen hän itse.
Toisen maailmansodan aikaiseen miehitettyyn Ranskaan sijoittuva amerikkalaisen erikoisyksikön skalpeerausretki on kuin machotoiminnallinen Likainen tusina (1967), joka on heitetty spagettiwesternin myllyyn ahmimaan komedian kauraa. Se ei edes pyri olemaan realistinen elokuva historiallisine faktoineen, joten tosikoksi ei tarvitse heittäytyä.
Rempseä poikaseikkailu on videovuokraamovesselin filmikellarifantasia siitä, kuinka kaikkien aikojen pahiksille, siis natseille, lyödään luu kurkkuun. Tulista loppunäytöstä lähestytään päänahkoja veistellen, kalloja kopautellen ja vitsejä väännellen. Natsikerma goebbelseineen ja göringeineen vispataan kuohkeaksi juutalaisnaisen johtamassa elokuvateatterissa.
Näsäviisaan sonnanjauhannan seuraajiaan taitavammin hallitseva Tarantino vetkuttelee jälleen kerran toissijaisissa jutusteluissa läväyttääkseen väkivallan äkisti valloilleen. Tahallisen vähämielisissä karikatyyreissa nauretaan natsien suuruudenhulluudelle ja rintamaheroismiin verhotulle pätemisen tarpeelle. Roisin satiirin puutelistaa pidentää kuitenkin tahmea tunteellisuus, kurkotukset vakavaan, aivan kuin teoksen tavoite ei olisi tekijällekään ilmeinen. Melodramattinen aines tarttuu huonosti hirtehishuumoriin.
Uusien, unohdettujen tai tuntemattomien kykyjen näkijänä Tarantinon silmä on tunnetusti tarkka; itävaltalainen Christoph Waltz natsieversti Hans Landana on aivan lyömättömässä vedossa. Oscar-ehdokkuuden luulisi olevan selviö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti