The Descendants (2011)

Ohjaus: Alexander Payne

★★☆☆☆

Viisikymppinen Alexander Payne on malttanut rakentaa uraansa rauhassa kadottamatta suuntaansa menestyksestä ja palkinnoista, joita hänen kohdalleen osui kehutuista elokuvista About Schmidt (2002) ja Sideways (2004).

Hän laisti houkutuksen hyödyntää tragikomedioiden puhaltamaa myötätuulta, vaikka se olisikin ollut taloudellisesti kannattavaa, ja vetäytyi useiksi vuosiksi syrjään kypsyttelemään seuraavaa projektiaan. Payne vamasti ymmärsi ottavansa riskin yleisöpohjan menettämisestä, mutta samalla aavisti, että hyvin kirjoitetuille tarinoille löytyy aina kysyntää alati teknistyvillä ja samoja ideoita kierrättävillä markkinoilla. Siinä hän osui oikeaan, sillä The Descendants (2011) ehdittiin jo palkita parhaan draamaelokuvan Golden Globella ja nostaa myös tulevan Oscar-gaalan suosikiksi.

Payne pyrkii jälleen vastaavaan, kitkeränkarheaan elämänmakuisuuteen kuin edellisissäkin, joissa keski-ikään tai sen yli ehtineet miehet hakevat itseään ja purkavat pettymyksiään. Elokuva sijoittuu Havaijin paratiisisaarelle avautuakseen kertomukseksi ydinperheen selviytymisestä ja yhteen hitsautumisesta.

Välttämättömän sopeutumisen ja uuteen huomiseen havahtumisen teemallaan teos jatkaa aikaisempien linjoilla, muttei ole yhtä korostuneesti miehisiä (mielen)matkoja möyhivä muotokuva, siitäkään huolimatta, että sen sen pääosaa näyttelee Hollywoodin harmaakarhuihin lukeutuva George Clooney.

Perheen painajainen

Paynen asetelmat rakentuvat usein eri asteisille onnettomuuksille, About Schmidtissä vaimon kuolemalle ja Sidewaysissä avioerolle sekä odottavalle avioliitolle.

Tällä kertaa kyse on venehaaverista, jonka seurauksena perheenäiti on vaipunut koomaan, eikä hänen paranemisestaan ole takeita. Siippa, pihi lakimies ja saaren alkuperäisasukkaista periytyvä vauras maanomistaja (Clooney), joutuu katsomaan tilannetta silmiin saadessaan kuulla vaimon uskottomuudesta, josta työhönsä uppoutuneella juristilla ei ollut aavistustakaan. Samalla kun hänen vastuulleen lankeavat myös suvun suuret maakaupat, joutuu hän kohtaamaan kaksi äidittömäksi jäänyttä tytärtään ja puutteensa aviomiehenä.

Paynen tietävät tuntevat hänen verkkaan kulkevan kerrontansa ja kaikenlaista keikarointia välttelevän visuaalisen tyylinsä, jossa on oma viehätyksensä turhan tehostekrääsän keskellä. Päinvastoin kuin vaikkapa suomalainen ohjaaja Jalmari Helander (Rare Exports, 2010) Payne korostaa, että mieluummin elokuvat ovat mahdollisimman tosia kuin epätosia elämälle.

Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuu, kuinka kiinnostavia hänen haavoittuneet henkilönsä ovat ja voivatko heidän aivan arkiset pulmansa koskettaa ja paikata esteettisen ilmaisun latteaa toteavuutta.

Selviytyjien saari

Elokuvan hyvää tarkoitusta ja mieltä ei kiistä kukaan, mutta tarina etenee odottamattoman yllätyksettömästi. Perinteistä kaavaa ei rasiteta riitasoinnuilla, jotka pakottaisivat haukkomaan hiljaa tai pähkäilemään, kuinka umpisolmu lopulta aukeaa. Henkilöiden suhteita hiertäviä ongelmia ei niinkään ratkota ja käsitellä kuin niitä laistetaan. Siksi kasvunvaraa ja perheen punoutumista pitäväksi yksiköksi ei ole helppo nielaista, vaikka se amerikkalaisittain tapahtuneekin oikeansuuntaisesti isännän johdolla.

Alexander Payne on elokuvantekijänä kunnioitettava käsityöläinen, eräänlainen Woody Allenin perillinen, mutta The Descendants jättää vähän valjun vaikutelman ja kysymyksen ohjaajan uran jatkosta.