Vuosaari (2012)

Ohjaus: Aku Louhimies

★★★☆☆

Aku Louhimies on ruotinut jurojen suomalaisten raadollisuutta jo useassa ohjaustyössään sekä elokuvan että television puolella. Niissä kivikautiset vaistot ryöppyävät ärsytettyjen ihmisten primitiivireaktioiksi todistaen sivistyksemme ohutta pintaa. Lopputulemana hän päättelee, että kuka tahansa voi taantua ratkaiseviin virheisiin, ellei pohjaan vievää kierrettä saada katkaistua.

Erityisen viheliäisiksi ongelmiksi Paha maa (2005), Valkoinen kaupunki (2006) ja sen pohjalla oleva televisiosarja Irtiottoja (2003) näkevät luterilaisessa moraalissa avioeron ja työttömyyden etenkin meikäläisten miesten onnettomuudeksi.

Syvyyssuuntaan sukeltavien yksilöpotrettien rinnalla Louhimies suosii myös laveampaa ryhmävalaisua, jonka juuret ovat jo hänen esikoisessaan Levottomat (2000), joka puolestaan todistaa, ettei kukaan ole seppä syntyessään. 1990-luvulla yleistyneiden episodielokuvien muoto ja rakenne nostavat nytkin esiin tusinan henkilön kasvot meren rantaan jäävän helsinkiläisen kaupunginosan kulttuurisesta sulatusuunista. Ne paljastavat meidät samanlaisiksi toistemme kanssa riippumatta sukupuolestamme, ihonväristämme, etnisestä taustastamme tai iästämme.

Louhimies on ohjannut erään lähiön elämästä talven pimeässä kylmyydessä sanomaltaan sivistyneen elokuvan, jonka erottaa edeltäjistään toiveikkuus, jolle hän keski-ikään kypsyneenä viimein tarjoaa tilaisuutta.

Haaveita ja haaksirikkoja

Louhimiehen sekä aviopari Mikko Koukin ja Niina Revon käsikirjoitus haluaa nousta sosiaaliasteikolla rappion partaalla könyävistä kulkureista keskiluokan kautta myös portaikon ylempiin askelmiin. Kymmenkunnan tasavertaisen roolin joukkoon lukeutuvatkin muun muassa poikaansa paimentava yksinhuoltajaisä, julkisuutta hinnalla millä hyvänsä tavoitteleva teinityttö, velka- ja päihdeongelmainen nuoripari, syöpäsairas äiti sekä kylmettynyttä avioliittoa elävä vauras pariskunta.

Heidän unelmistaan, toiveistaan ja peloistaan siivilöityy kaipuuta hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemiseen, sillä vastoinkäymisiäkin on helpompi sietää lähekkäin. Silti seksi on elokuvassa sekä maksuväline, kauppatavara että pakopaikka.

Kansainvälisten esikuviensa tavoin Vuosaaren (2012) jaksot valottavat vuorollaan poteroihinsa kaivautuneiden, paikkaansa puolustavien ja samalla kahleistaan irti pyristelevien ihmisten hätää aidon yhteydyn puutteessa lähimmäisiin ja perheenjäseniin, jotka mieluummin huutavat tuuleen tai kääntyvät sisään kuin kallistavat kuuntelevia korviaan.

Maamme lahjakkaimman elokuvaajan Tuomo Hutrin yökuvat hengittävät pakkasen puraisemaa potrettia vanhemmuuden vaikeuksista ja vaikutuksista, mutta sisältöä kuormittaa tietty näkökulman historiattomuus ja yhteiskunnallisen hahmotuksen pinnallisuus. Kohtausten taustalla usein pyörivä tositelevisio jää skenaarion ainoaksi, syy-yhteyksiä henkiseen lamaan hakevaksi alleviivaukseksi.

Kiistatta epätasaisen elokuvan henkilögalleriasta uudistuvan Laura Birnin hysteerinen huumetyttö on kuin myöhempi, varoittava versio Amanda Pilkkeen tähtiin kurkottavasta kiipijästä.

Kerronta ei sorru kikkailuun

Visuaalisella tasolla ohjaaja lähestyy koko ajan eurooppalaista tasoa, mutta edelleen kuvien rajaukset tuntuvat paikoin ahtailta ja kapeilta, pienempään ruutuun sopivammilta. Onneksi kerronta ei kuitenkaan sorru törmäyttämään henkilöitä toisiinsa epätodennäköisellä sattumanvaraisuudella ainakaan liikaa, kuten vastaavissa teoksissa on pakonomaisesti tapana. Lopun optimismi valaa uskoa huomiseen, mutta koettelee jo uskottavuuden rajoja heijastamalla jokaisen henkilön ahdingosta valonpilkahduksia.

Suomessa on vain harvoja vakavasti otettavia fiktioelokuvan ohjaajia. Aku Louhimies voisi olla yksi heistä, vaikka se lopullinen täysosuma yhä antaakin odottaa vuoroaan. Vuosaari vahvistaa käsitystä, että se on kuitenkin tulossa.