Ohjaus: Zaida Bergroth
★★★☆☆
Antti Raivion perustamalleen Q-teatterille 1990-luvun alussa kirjoittamasta sekä ohjaamasta näytelmästä Skavabölen pojat tuolloin vastikään markkinoille ilmestynyt helsinkiläinen vaihtoehtoteatteri sai kaipaamansa menestysruiskeen.
Päätös luovuttaa omakohtainen näytelmä elokuvantekijöille vaati kuitenkin Raiviolta pitkää ja perusteellista pohdintaa.
Kokeneen teatterimiehen empiminen loppui vasta ensimmäistä pitkää elokuvaansa suunnitelleen, lyhytfilmeillään nimeä hankkineen Zaida Bergrothin kohdalla. Raivion tuskin tarvitsee katua, sillä lopputulos on vähintäänkin tyydyttävä näytelmäfilmatisointi sekä lupauksia nostattava esikoisohjaus.
Varttuvat veljekset ja vieraat vanhemmat
Perisuomalaista aihetta teos lähestyy ensi alkuun turhan tavanomaiselta tuntuvalla naturalismilla, jonka etuihin voi puolestaan lukea ilmaisun keskiöön nostamat hauraiden henkilöjen persoonat. Skavabölen pojat (2009) edustaakin ehdottomasti raskassoutuista roolivetoista draamaa, jossa tärkeiksi tunnelman keventäjiksi iskostuvat poikien leikit pihamaalla, jonne aikuisen maailman huolet eivät kunnolla yllä.
Tarinan ääripisteinä ovat kahden veljeksen kasvamisen kohtalonvuodet 1970-luvulta kauas 80-luvulle, joiden aikana he joutuvat todistamaan vanhempiensa välistä vieraantumista, alkoholismia ja mielisairautta, lyhyesti sanottuna suomalaisen yhteiskunnan rakennevuosien synkkää tragediaa, jolta varttuvien lasten ja nuorten tulisi välttyä.
Toisiinsa luottamalla ja omaan todellisuuteensa käpertymällä veljekset saattavat vielä selvitä vanhempiensa erosta, mutta elämän esteradalle kertyy alati korkeampia kynnyksiä. Yhtä edistyksen askelta seuraa aina kaksi askeleenmittaa taaksepäin. Vasta lähellä aikuisuutta veljekset, erityisesti hiljaista kaunaa sisuksiinsa säilönyt vanhempi Rupert, voivat ymmärtää mielessään muhinutta masennusta.
Liiankin tunnistettava tarina erään perheen alasajosta Pohjolan perukoilla porautuu holhoojien ja holhottavien osin käänteiseenkin hoivaamissuhteeseen, jossa nuoret maksavat veroa vanhempiensa virheistä ja joutuvat oppimaan elämisen ehdot omillaan. Kauttaaltaan vivahteikkaista rooleista jopa Martti Suosalo viinoittuneena isäukkona saa itsestään ulos piirteitä, joissa ei ole vähääkään harjoitellun oloa, jota hänen näköispatsastulkinnoissaan usein havaitsee.
Amatöörien takamatka ammattinäyttelijöihin on kuitenkin asia, johon elokuvantekijät tai kriitikot harvoin kiinnittävät riittävästi huomiota. Tässä teoksessa nuoret ovat todistajia tahtomattaan, joten tietty jännitteisyys ei pahemmin haittaa.
Zaida Bergroth osaa aistia atmosfääriä, hallitsee välineen sekä tuntee tarinan omakseen. Tummassa esikoisohjauksessa on kovasti lämpöä. Uhraamatta varsinaisesti mitään maagisen realismin alttarilla teos kaipaisi hieman rohkeampaa pensseliä todella vavahduttaakseen ja antaakseen arjen ankeille realiteeteille täyteläisemmän muodon.
Päätös luovuttaa omakohtainen näytelmä elokuvantekijöille vaati kuitenkin Raiviolta pitkää ja perusteellista pohdintaa.
Kokeneen teatterimiehen empiminen loppui vasta ensimmäistä pitkää elokuvaansa suunnitelleen, lyhytfilmeillään nimeä hankkineen Zaida Bergrothin kohdalla. Raivion tuskin tarvitsee katua, sillä lopputulos on vähintäänkin tyydyttävä näytelmäfilmatisointi sekä lupauksia nostattava esikoisohjaus.
Varttuvat veljekset ja vieraat vanhemmat
Perisuomalaista aihetta teos lähestyy ensi alkuun turhan tavanomaiselta tuntuvalla naturalismilla, jonka etuihin voi puolestaan lukea ilmaisun keskiöön nostamat hauraiden henkilöjen persoonat. Skavabölen pojat (2009) edustaakin ehdottomasti raskassoutuista roolivetoista draamaa, jossa tärkeiksi tunnelman keventäjiksi iskostuvat poikien leikit pihamaalla, jonne aikuisen maailman huolet eivät kunnolla yllä.
Tarinan ääripisteinä ovat kahden veljeksen kasvamisen kohtalonvuodet 1970-luvulta kauas 80-luvulle, joiden aikana he joutuvat todistamaan vanhempiensa välistä vieraantumista, alkoholismia ja mielisairautta, lyhyesti sanottuna suomalaisen yhteiskunnan rakennevuosien synkkää tragediaa, jolta varttuvien lasten ja nuorten tulisi välttyä.
Toisiinsa luottamalla ja omaan todellisuuteensa käpertymällä veljekset saattavat vielä selvitä vanhempiensa erosta, mutta elämän esteradalle kertyy alati korkeampia kynnyksiä. Yhtä edistyksen askelta seuraa aina kaksi askeleenmittaa taaksepäin. Vasta lähellä aikuisuutta veljekset, erityisesti hiljaista kaunaa sisuksiinsa säilönyt vanhempi Rupert, voivat ymmärtää mielessään muhinutta masennusta.
Liiankin tunnistettava tarina erään perheen alasajosta Pohjolan perukoilla porautuu holhoojien ja holhottavien osin käänteiseenkin hoivaamissuhteeseen, jossa nuoret maksavat veroa vanhempiensa virheistä ja joutuvat oppimaan elämisen ehdot omillaan. Kauttaaltaan vivahteikkaista rooleista jopa Martti Suosalo viinoittuneena isäukkona saa itsestään ulos piirteitä, joissa ei ole vähääkään harjoitellun oloa, jota hänen näköispatsastulkinnoissaan usein havaitsee.
Amatöörien takamatka ammattinäyttelijöihin on kuitenkin asia, johon elokuvantekijät tai kriitikot harvoin kiinnittävät riittävästi huomiota. Tässä teoksessa nuoret ovat todistajia tahtomattaan, joten tietty jännitteisyys ei pahemmin haittaa.
Zaida Bergroth osaa aistia atmosfääriä, hallitsee välineen sekä tuntee tarinan omakseen. Tummassa esikoisohjauksessa on kovasti lämpöä. Uhraamatta varsinaisesti mitään maagisen realismin alttarilla teos kaipaisi hieman rohkeampaa pensseliä todella vavahduttaakseen ja antaakseen arjen ankeille realiteeteille täyteläisemmän muodon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti